Heinlahden lintutornilta avautuu kaunis maisema lähes koko Heinlahdelle. Kesällä 2022 avautunut Kotirannan torni on yksi Kymenlaakson parhaista paikoista kiikaroida lintujen muuttoa niin keväällä kuin syksylläkin. Kahlaajat, puolisukeltajat ja muut tirpat viihtyvät erinomaisesti lähes kahden neliökilometrin suuruisella lahdella. Hyvin matala ja ruovikkoinen lahti tarjoaa runsaasti nokittavaa ja sopivan pesintäpaikan rannan tiheän kasvuston suojissa. Lajikirjo on runsas. Hanhien, joutsenten ja haikaroiden joukkiot valtaavat vesistön lukuisina yksilöinä, kalasääski näyttäytyy ajoittain ja merikotkatkin ruokailevat lahdella oikein kaveriporukalla. Pienemmistä linnuista sitten puhumattakaan. Lintutornin viereiseen puuhun saattaa istahtaa tuttavallinen käki seurailemaan kiikarikaverin touhuja tai sitten taivaanvuohi määkiä pääsi yläpuolella esitellen lentotaitojaan.
Aiemmin hieno Heinlahti jäi huonosti saavutettavaksi lintuparatiisiksi. Hetteikköinen rantaruovikko sekä asutus estivät yleisön pääsyn lähelle rantaa, saatikka riittävän korkealle kiikaroimaan lahden ylitse. Muutamille isoille kiville oli rakennettu tikkaita jotta katse olisi kantanut kauemmas ja toki lahden asukkaiden omilla pihoilla on yksityisiä lintujen tarkkailupaikkoja. Moni lahden ympäristössä asustava kertookin nauttineensa upeasta lajikirjosta sen kummemmin asiaa edes ajattelematta. Muut lintuharrastajat ovat vain voineet haaveilla samanlaisesta näköalasta lahden ylitse.
Arktikan seuraamiseen Heinlahdessa on nyt oikein hyvät ja monipuoliset mahdollisuudet. Lintutornista näkee lahdella viipyilevän linnuston ja jos kiertää Heinlahden kylän puolelle, Suuriniityn peltoaukealle tai vaikkapa Kokkovuorelle saakka, saa hyvän käsityksen lintujen valtavista pääluvuista muuton yhteydessä. Heinlahti on siis tärkeä levähdyspaikka monille muuttajille ja kotipaikka täällä pesiville siivekkäille.
Tornille johtaa kaunis mutkitteleva soratie, tosin murkula on sen verran karkeaa että polkupyörällä ja vaikkapa pyörätuolilla kulkeminen on hieman hankalaa ja töyssyistä. Pyörätuolillakin olisi nimittäin mukava päästä rantaan saakka, ainakin näin keväällä ennen kaislojen kasvamista näköalan eteen. Toukokuussa näkymä on oikein hyvä matalalta maantasostakin ja rantapuiden keväinen sirkutus hivelee korvia. Alkumatkasta voi ihastella myös Peltolanmäen Highland-karjan leppoisia ammuja. Laitumia on paljon ja toisinaan ammut saattavat olla jossain kauempanakin aterioimassa. Jos kuitenkin rantakaislikossa suhisee, se saattaa olla Sakarin ammu!
Torni ei todellakaan ole mikään rimpula pikku hökötys, vaan tukeva ja tuulessakin vakaana seisova kaksikerroksinen komistus. Alempaan kerrokseen pääsee tarvittaessa sateelta suojaan ja siltikin näköala on upea. Ylemmästä kerroksesta on panoraama-näkymä lähes koko lahden alueelle. Pyhtääläinen ST Building Services rakensi tornin kunnan kera ja rahallista tukea tarjosi ely-keskus. Pekka Liimatainen lahjoitti tontin lintutornia varten, joten kiitokset siitä!
Lintutornissa päätyy toisinaan keskusteluun mielenkiintoisten ihmisten kanssa. Itse en ole mikään lintutietäjä tosiaankaan, mutta ystävälliset alan harrastajat opastavat ympärillä häärivien siipiniekkojen pariin yleensä mielellään. Kerran sain eräältä tosiharrastajalta lainaksi kiikarit ja opastusta kaukoputken läpi kaukaisuudessa nähtyjen lintuparvien tuntomerkkeihin. Aivan upea kokemus. Toisaalta, osa harrastajista varmaankin haluaa keskittyä lintunautintoon täydessä hiljaisuudessa ja omassa rauhassa. Tornissa onkin hyvä muistaa rauhallinen ja hiljainen liikehdintä sekä muiden kunnioittaminen. Eihän kukaan tietenkään halua pelästyttää pois kolmijalkakuklon äärimmäisen harvinaista ensiesiintymistä! Suomessa harvinainen eskimohanhihan tornista onkin jo havaittu ainakin kertaalleen.
Auringonlasku lintutornissa on kaunis. Osa linnuista palaa lahdelle yöpymään ja turvaan maapetojen hampailta. Jalohaikarat lentävät tuttuihin yöpymispuihin lahden länsirannalle ja koristavat suuria puita kuin kuusen kynttilät konsanaan. Taivas värjäytyy lämpimän kullan sävyihin ja lahti hiljenee hetkeksi.
Ajo-ohjeet
Lintutornille pääset Google mapsin opastamana tästä linkistä. Aja eläinlääkärin rakennuksen oikealta puolelta, vasemmalle kääntyvään mutkaan. Pysäköi auto pois ajoväylältä. Seuraa rantaan johtavaa sorapolkua. Lintutornille on matkaa parkkipaikalta n. 200 metriä. Hiekkatien osuudella parkkipaikan jälkeen ei ole talvikunnossapitoa. Merikotkia tornista voi nähdä jääpeitteiselläkin Heinlahdella ja aina sinne joku innokas on hangessa polun pohlannut.
Kymenlaakson lintutieteellinen yhdistys ry on oikea osoite uusille lintuharrastajille tällä seudulla. Heidän kauttaan löydät mm.opastetut linturetket koko Kymenlaakson alueella ja paljon muuta tietoa lintuiluharrastuksen aloittamiseen.
Tirppaterveisin, Saara ja Janne
Ja hei, me löydytään nyt myös IGn ihmeellisestä maailmasta!
Ihan alkuun haluan sanoa, älä ohita juttua siksi että inhoat tai pelkäät käärmeitä. Tämä juttu voi olla sinulle alku johonkin uuteen. Käärme kuvastaa voimaa. Sinulla on kyllä voimaa muuttaa pelkosi joksikin muuksi, esimerkiksi ihailuksi upeaa ja monimuotoista luontoamme kohtaan.
Tuhansia tunteja metsiä koluten ja siltikin olemme vuosien varrella nähneet alle 10 käärmettä. Keväällä 2022 päätimme ottaa vihdoin ”kyytä hännästä” ja sukeltaa kaikkiin mahdollisiin koloihin joista voisimme niitä löytää. Jokainen sopiva päivä maaliskuun puolesta välistä eteenpäin aina kesäkuun alkuun saakka pyhitettiin käärmeen metsästykseen. Kameralla!
Tässä jutussa on siis paljon kuvia käärmeistä. Paljon. Kyyt ja rantakäärmeet tulevat teille kuvien myötä tutuiksi, niin edestä kuin takaa. Itse siellä käärmeiden seassa pusikoissa maatessani löysin näistä otuksista sellaisen kauneuden, että en enää koskaan katso niitä inhoten. En ole käärmeitä pelännyt aiemminkaan, mutta kevään aikana siedätin itseni vielä näkemään näissäkin otuksissa sellaisia yksityiskohtia, joihin ei kauempaa katsoessa kiinnitä lainkaan huomiota. Reissuillamme tutustuimme mm.Herra Hännättömään, Rubiiniin ja Matti Nykäseen. Kaikki upeita käärmemaailman persoonia jokainen. Rubiini sai nimensä kauniista hohtavista silmistään, jotka ovat kyllä kyylle aivan ominaiset. Seuraavassa kuvassa voit ihastella niitä ihan lähietäisyydeltä.
Suomalaisessa kansanperinteessä käärmettä, yleensä rantakäärmettä, on pidetty talon ja karjan suojelijana. Käärme omassa pihapiirissä onkin tuonut hyvää onnea taloon ja kotikäärmettä on ruokittu lautasellisella tuoretta lypsymaitoa. Käärme on myös hyödyllinen eläin. Kyy ahmii noin kymmenen myyrää kesässä, sen sijaan että ne jäisivät mylläämään nurmikkoasi kyntöpelloksi. Siinä samalla kyy syö noin parisataa puutiaista, jokainen puutiainen on yksi vähemmän nypittävää pois omasta nahastasi.
Nyt moni ajattelee, että hullu nainen. Kuvittelee käärmeen olevan vaaraton ja ainakin kaikissa lapsi- tai koiraperheissä tapetaan kaikki käärmeet jotka eteen sattuvat. Suomessa on vain yksi myrkyllinen käärme, kyy ja sekin vain lievästi myrkyllinen. Toki joidenkin kohdalla myrkystä saadaan hengenvaarallinen reaktio, mutta Suomessa on viimeksi kuollut ihminen kyyn puremaan vuosina 1998 ja 1984. Käärme tekee kaikkensa väistääkseen ihmistä ja vain epäonnisimmat päätyvät käärmeen puremaksi. Näissä tapauksissa käärmettä on kiusattu tai uhattu, tai se on yllätetty esimerkiksi kohmeisena kiven juurelta eikä pakoon pääsyä ole ollut. Kyy käyttää mieluiten myrkkynsä vain saaliinsa tainnuttamiseen. Uuden myrkkyannoksen valmistus vie aikaa ja kyyn voimia, turhaan se ei myrkystään halua luopua. Epäonnisesta tapauksesta kerron ihan omakohtaisenkin kokemuksen jutussamme myöhemmin.
Kyy on maastoutumisen mestari. Etsiessämme kuvattavia luigeroita saatoimme ensin kulkea pitkänkin matkaa niiden ohitse, kunnes huomasimme jossain kolossa ensimmäisen. Sen jälkeen silmä tottui etsimään tiettyjä tuntomerkkejä ja loput käärmeistä löytyivätkin huomattavasti helpommin. Aivan kuin suppilovahveroita keräillessä. Alkuun ei näe yhtään ja lopulta niitä onkin kaikkialla. Eihän käärmeitä kaikkialla ympärillämme ole tietenkään. Käärmeet suosivat tietynlaisia ympäristöjä ja keväiset käärmeiden kokoontumisajot ovat aivan oma lukunsa. Talvipesien ympäristössä kevättalvella viihtyvät käärmeet hajaantuvat lämpimien ilmojen tullessa lähimaastoon ja silloin niitä on huomattavasti vaikeampi löytää. Kyyn reviiri yltää muutamien satojen metrien päähän talvehtimispesästä ja pesän läheisyyteen kesäksi jäävät vain kantavat naaraskyyt.
Jos olet rakentanut talosi tai mökkisi käärmeiden talvehtimispesän viereen tai muutoin niiden vuosisatoja perimässään kantamalle kotikalliolle, joudut vain hyväksymään sen tosiasian että käärmeet ovat osa suomalaista luontoa. Toki vaihtoehtona on kuljettaa kyyt muutaman kilometrin päähän elävänä ja varmistaa ettei ihan lähellä ole jonkun muun taloa, jonka pihapiiristä kyyt seuraavaksi löytyvät. Metsää Suomessa riittää kyllä kyidenkin rauhassa asustaa. Tappaa niitä ei tarvitse. Ja aivan suotta siirrät käärmekammosi seuraavalle sukupolvelle silmittömällä teurastuksella. Voit näyttää esimerkilläsi kuinka luonnon kanssa eletään sopusoinnussa, kaikki oliot henkiriepunsa säilyttäen. Kyiden ahdingosta kertoo jo sekin, että kun aiemmin talvehtimispesissä oli satoja käärmeitä, nyt niitä löytyy vain joitain kymmeniä. Ihminen on omalla toiminnallaan tuhonnut kokonaisia yhdyskuntia, joko tahallaan tai sitten tiedostamatta että tälläkin eläimellä on tärkeä lokeronsa luontomme ekologiassa.
Alla olevat kuvat harmaasuomuisesta kyystä on otettu erään lähipeltomme pientareelta. Tämä kyy loikoili yksinään aivan maaliskuun lopulla, ainoalla lumettomalla paikalla minkä oli ympäriltään löytänyt. Suomujen pinta on harmaa sillä vanha nahka on vielä vaihtamatta uuteen. Kaverilla oli pääsääntöisesti hyvinkin tuima ilme vaikka minut lähelle päästikin. Ehkäpä kavereiden puute pisti mielen apeaksi.
Kyiden kanssa samassa pesässä talvehtii myös koko joukko muita suomupintaisia sekä sammakoita. Kuinka nämä toisiaan syövät matelijat ja sammakkoeläimet oikein selviytyvät kuukausien yhteiselosta? Hibernaation eli talvihorroksen aikaan horrostavien ruuminlämpö laskee lähelle nollaa. Kyyt eivät syö mitään talvihorroksen aikana ja näin keväällä kaikki ehtivät ulos talvipesästä ilman pelkoa nälkäisimpien saaliiksi joutumisesta. Uroskyyt antavat vielä nälkänsä odottaa siihen saakka kunnes parittelu on onnellisesti ohitse. Vasta sitten malttavat nekin keskittyä massan kasvattamiseen seuraavaa talvea varten. Naaraat sen sijaan syövät ennen parittelua, mutta saattavat paastota koko kantoajan ja vasta poikasten synnyttyä, elo-syyskuun vaiheilla, alkavat nekin kerätä talviravintoa nahkansa alle. Talvisovusta huolimatta kaikki allaolevat ovat kuitenkin kesäkaudella kyiden ruokalistalla. Lisäksi iso joukko pörröisiä pienjyrsijöitä katoaa hyvällä ruokahalulla nautiskelevien luigeroiden vatsaentsyymien sulateltaviksi.
Tämä kuva jäi erään reissun viimeiseksi kuvaksi. Olimme lähteneet ”vain pienelle kävelylle” ja poikkeuksellisesti laitoin matalavartiset kengät jalkaan, koska tarkoitushan oli kulkea ihan vaan polkuja pitkin…
Kuinkas sitten kävikään. Huomasin nuohoavani mahallani pitkin poikin pientareita kuvaamassa ja eräästä pusikosta ylös noustessani tunsin nilkassani kipua. Ensin ajattelin että ampiainen mokoma oli lehtien joukosta vielä kohmeisena, syyskuun ihan lopulla, päättänyt pistää minua. Jatkoin matkaa, mutta kipu oli kovempi kuin ampiaisten pistoissa yleensä (niitäkin on saatu kymmeniä). Ajattelin varmuudeksi kurkata hieman sukan alle. Kaksi pienenpientä reikää sopivasti ison suonen kohdalla. Toinen ei ollut syvä, toinen vähän pidemmälle uponnut. Paksu sukka oli estänyt toisen hampaan myrkyn ja ne olivat märkänä sukanvarressa.
Janne oli mennyt edeltä ja koska autolle oli matkaa, soitin että josko saisin auton vähän lähemmäs, niin voisin sitten kinkata jostain kyytiin. Kyytiä odotellessani soitin 112, ihan vaan varmistaakseni tarvitseeko päivystyksessä edes käydä näyttäytymässä. Koska ampiaisten pistotkin aiheuttavat minulle aikamoisia paukamia, minut ohjattiin ystävällisesti ajamaan pikimmiten päivystykseen. Siellä sitten sain hieman lääkitystä ja odottelin 6 tuntia tarkkailussa.
Mitä tästä kokemuksesta opin? En ehkä mitään muuta kuin sen, että ne pitkävartiset kengät jalkaan kun lähden metsään. No jäikö vammoja? Tunsin seuraavan parin viikon aikana kuinka pieni määrä myrkkyä eteni ja teki temppujaan kudoksissa. Lähinnä isot nivelet oireilivat yksi kerrallaan purtulla puolella. Nilkkaan jäi jäykkyys, joka helpotti lopulta muutamien kuukausien jälkeen.
En aio edelleenkään vältellä luontoa. Enkä käärmeitä. Aion möyriä maassa ja saada tarpeellisen annokseni luonnon ihanuutta, ihan sieltä lähietäisyydeltä. Näillä maastotunneilla on ihme etten ole aiemmin saanut hieman osumaa kyyn hampaista.
Kyiden kanssa samassa talvipesässä koisii myös se leppoisampana tunnettu rantakäärme. Rantakäärmeellä ei ole myrkkyä käytettävissään ja se nielaiseekin ruokansa elävänä. Tästä tiedosta rohkaistuneena vietin useita tunteja keskellä rantakäärmeiden kuhinaa, sillä luotin olevani aivan liian suuri suupala niiden pienehköön kitaan. Nämä luigerot veivät kyllä sydämeni sielukkailla silmillään, uteliaisuudellaan ja joukkovoimalla.
Rantakäärmeet tulevat talvipesästä ulos hieman myöhemmin kuin kyyt. Kyitä ei siis ainakaan näkynyt kun istuuduin kanervikkoon odottamaan seuralaisiani. Ympärilläni rapisi ja kihisi, aivan kuin olisin laittanut korvani muurahaispesään. Kymmeniä rantakäärmeitä. Puiden alaoksilla, kivien päällä, kanervien seassa, housun puntilla… Istuin hiljaa paikallani ja rohkeimmat tulivat aivan lähelle.
Rantakäärme kasvaa hieman pidemmäksi kuin kyy. Kyyt ovat noin 50-80cm pitkiä, kun taas rantakäärme voi kasvaa yli metrinkin mittaan. Rantakäärme on solakampi ja sen kiipeilytaidoista saimmekin eräällä reissulla hienoja taidonnäytteitä. Eräs taituri, Matti Nykänen, nimittäin kiipesi paahteista kallionseinämää useamman metrin korkeuteen ja jostain kumman syystä halusi sieltä rojahtaa Jannen olkapäälle. Aikuinen mies ei juuri koskaan pääse kokemaan korkean Cn itseaiheutettua kuulovauriota, mutta Jannepa onnistui siinä. No, Matti Nykänen teki hyppynsä useammankin kerran ja Janne siirtyi oletetulta lentoradalta suosiolla hieman kauemmaksi.
Paikat jossa käärmeitä kuvaamme jääköön salaisuudeksi. Talvehtimispesien paikat pysyvät samoina vuosikymmenistä toiseen, ellei ihminen omalla toiminnallaan estä niiden käyttöä. Talvipesinä voivat toimia kivikot, syvälle ulottuvat juurakot tai vaikkapa routarajan alle ulottuva onkalo kalliossa. Pesän pitää pysyä kuivana ja se on keväällä ensimmäisiä lämpimiä paikkoja ympäristössään. Osa luontoseikkailua on juuri löytämisen ilo ja sen me jätämmekin teille.
Rantakäärmeiden kevätkuhinoita pääsimme seuraamaan hyvinkin läheltä. Jossain mättään notkelmassa saattoi olla lukuisia luigeroita lämmittelemässä samaa naarasta ja toisaalla oli oma rakas jo löydetty vierelle matelemaan.
Rantakäärme munii munansa keskikesän paikkeilla. Poikaset kuoriutuvat vasta elo-syyskuun tietämillä, riippuen vähän siitä kuinka lämmintä on. Kyyt sen sijaan synnyttävät poikasensa elävinä, noin 17 cm mittaisina ”narunpätkinä”, elo-syyskuussa nekin. Käärmeiden poikasilla on siis Suomen oloissa hyvinkin pian syntymänsä jälkeen kylmät oltavat. Pieniä poikasia emme enää syksyn aikana nähneet, jätimme siis niiden löytämisen tulevien syyskesien reissuille.
Syksyn tullen sekä aikuiset että uudet poikaset etsiytyvät jälleen tutun ja turvallisen talvehtimispesän lähettyville valmistautumaan hibernaatioon. Toivottavasti jokainen pesään kömpijä on saanut kerättyä tarpeekseen ravintoa pitkää, kohmeloista talvea varten.
Alla olevissa kuvissa näkyy kyyn ja rantakäärmeen eroavaisuudet. Kyyn pupilli on kapea ja pystyssä, rantakäärmeellä se on pyöreä. Rantakäärmeen oranssit, keltaiset tai vaaleankeltaiset, joskus jopa valkoiset tai mustanruskeat ”korvalaikut” erottuvat hyvin.
Tässä alla taas näkyy, kuinka kyyn päälaki muodostuu monista pienemmistä suomuista, kun taas rantakäärmeellä on selkeästi isommat päälaen suomut. Pään muoto on kyyllä kulmikkaampi ja rantakäärmeellä se on soikea. Kyyllä on yleensä sahalaita- tai salmiakkikuvio nahassaan, mutta mustiin kyihin voit myös törmätä. Kyyn väritys voi olla harmahtava, vihertävä tai ruskea. Rantakäärmelläkin voi olla hienoista kuviota selkämyksessään, mutta korvalaikut erottavat sen kyystä. Vain täysin mustilta rantakäärmeiltä saattaa joskus puuttua korvalaikut. Rantakäärmeen selkäpuolen väritys voi mustan lisäksi olla oliivinvihreä, harmaanvihreä tai vaikkapa ruskeanharmaa.
Käärmeaikataulut Pyhtään seutuvilla kamerametsästykseen ovat suurinpiirtein seuraavat, riippuen toki säätiloista:
Maaliskuun loppupuolella heräilevät ensimmäiset uroskyyt lämmittelemään siittiöitään talvehtimispesien lähettyville. Naaraat odottavat vielä muutaman viikon lämpöisempiä kelejä talvehtimispesän suojissa. Huhtikuun lopulla näkyy rantakäärmeitä samoilla paikoilla. Toukokuun alkupuoliskolla on käärmeiden kosiomenot. Käärmeiden poikaset syntyvät tai kuoriutuvat elo-syyskuun tienoilla. Talvehtimispesille palataan syyskuun lopulla.
Tässä teille vielä pieni videonpätkä rantakäärmeiden kevätkuhinoista Jannen kuvaamana. Alku on hieman hidas, mutta ehditpähän etsiä kuvasta luigerot ja valmistautua kokemukseen.
Keväisin terveisin Saara ja Janne. Anna luigeroille mahdollisuus.
Pyhtäällä on jokaiselle jotakin, paitsi ehkä kiihkeästä suurkaupungin sykkeestä elävälle täällä näivettyy tylsyyteen. Toisaalta, pieneen maalaiskuntaan tuskin kukaan hakeutuukaan asumaan jos mieli halajaa menoa, välkkyviä valotauluja ja pilvenpiirtäjien silhuetteja pimenevää taivaanrantaa vasten. Sen sijaan Pyhtää tarjoaa vakiasukkailleen sekä kesäajan mökkivahvistuksille puhtaan luonnon, moninaiset merinäköalat sekä aivoille paikan tuulettua kaupungin humuista. Kulttuurista täällä saa kyllä nauttia parhaat palat. Moninaiset tapahtumat, taidenäyttelyt ja konsertit, kuitenkin maltillisesti tarjoiltuna, sopivat pienen kunnan kattaukseen vuodesta toiseen. Harrastaa voit sisäsurffauksesta matonkutomiseen tai savenvalannasta padeliin. Ilmaistakin huvia on vuoden ympäri tarjolla lähes kotiovelle toimitettuna. Lenkkimaastoissa ei ihan heti synny ruuhkaa ja metsästäjä-keräilijä löytää luomuruokaa pakastimen täyteen talvenkin varalle.
Pyysimme lukijoiltamme tarinoita, kuvia tai vaikkapa ihan vain lempipaikan Pyhtäältä. En tiedä oliko tarinoita kirjoittaneet pelkästään kaltaisemme luontoihmiset, mutta ainakin luonnon osuus tarinoissa on merkittävä. Toisaalta, Pyhtäällä luonto pyrkiikin lähes jokaisen kotiovesta sisään. Tavalla tai toisella. Monelle se on elanto tai ainakin sen vaikutus elämään on suuri. Säätä seurataan tiiviisti ja taivaalle kurkitaan myös muuttolintujen aikaan. Täällä kuljetaan polkupyörillä ja kävellen, veneillään ja hiihdetään. Lapset oppivat katsomaan ikkunasta ulos ennen kouluun lähtöä. Verhojakaan ei ikkunat välttämättä tarvitse, sillä luonto koristaa lähes jokaisen talon näkymää.
Tapaamme retkillämme ihmisiä ympäri Suomen ja usein jäämme jututtamaan heitä edes hetkeksi. Yleisillä ulkoilupaikoilla törmää monesti paikallisiin, mutta yhä useammin myös muualta tulleisiin. Eniten on kuitenkin niitä retkiä jolloin emme tapaa ketään. Yhtään ainoatakaan ihmistä monen tunnin reissulla! Joillekin se olisi kauhistus ja ihmetys. Monelle se on kuitenkin juurikin se syy mennä metsään. Olla yksin. Rauhoittua ja nauttia ilman yhtään mitään tai ketään. Latautuminen ja purkautuminen samaan aikaan. Syvä huokaisu jotta jaksaa taas. Jo viisitoista minuuttia luonnossa tekee ihmiselle hyvää. Tutkitusti. Olisiko siinä yksi syy sille, miksi Suomi on maailman onnellisin maa. Luonto on ihanan lähellä.
Ristisaari ”Ristisaari sijaitsee lähellä Kaunissaarta sen eteläpuolella ja varmaan siksi se onkin jäänyt (ainakin meillä) vähemmälle huomiolle. Etukäteen olimme selvittäneet saarelta löytyvän nuotiopaikan ja käymälän. Aidatulla alueella oli myös katos ja ”hyvin varusteltu”puuvaja. Saarella laiduntaa ilmeisesti lampaita kesäisin. Siksi aidat ja portit. Retki päivämme oli tyyni ja helteinen, joten rantautumispaikalla ei ollut niin väliä. Länsipuolen matalaan kalliorantaan saimme veneen kivien välistä pujoteltua. Saari on kasvustoltaan yllättävän monipuolinen ja matka nuotiopaikalle kävi lehtometsän läpi. Tiesin entuudestaan saarella olevan sodanaikainen tykkiasema, joka löytyikin läheltä rantautumispaikkaamme. Tykkiasemalle johtava juoksuhauta oli raivattu ja kohdetta muutoinkin huollettu. Aika vaikuttava kokemus kaikessa hiljaisuudessaan. Sen sijaan reitti maanalaiseen kivillä peitettyyn toiseen tilaan oli umpeen kasvanut niin ettei shortseissa viitsinyt lähteä yrittämään. Saari on kohtuullisen suuri ja eväät syötyämme päätimmekin kiertää sen jalkapatikan sijaan veneellä. Paljon sileitä kallioita ja kivikkoa. Eteläkärkeä kiertäessä oli hankalaa olla osumatta kiviin, mutta matkalla itäpuolta Kaunissaaren pitsalle oli alla jo syvempää vettä. Tällainen monipuolinen luonnonkaunis paikka, jossa kesän yhtenä parhaimmista päivistä ei ollut ketään muita. Ei yhtä ainutta toista venettä! Niin aion mennä uudestaan pitkätlahkeet mukana ja kiertää saarenkin jalkaisin ja nuuskia ainakin jokatoisen kivenkolon! Ja kerätä ajopuuta kaverille kotiinviemisiksi!” Kuvat ja tarina Ristisaaresta lukijamme AK
Lukijoidemme lempipaikkoja löytyy ympäri kuntaa. Toiset rakastavat rehevästi rönsyilevän Kymijoen maisemia pohjoisemmassa päässä Pyhtäätä ja esimerkiksi Hirvikosken lauttarannasta löytyy eräänkin lukijan lempipaikka. Toisaalta myös meri antaa Pyhtäälle omanlaisensa maiseman hieman karummalla ja joskus jopa raivoisasti pärskivällä Äyspäänselällä. Kokkovuorelta onkin upeat näkymät pitkälle etelään, jopa Suursaareen saakka.
Kluppholmen laittaa sydämen sykkimään jollakin saareen rakastuneella lukijallamme. Munapirtistä löytyy jollekin tärkeä erakko-Henrikin kallio ja kalliolta kaunis vanha mänty. Siihen tarinaan mekin aiomme tutustua paremmin. Joku lukijamme on valinnut lempipaikakseen vielä uudenkarhean Heinlahden lintutornin. Sieltä saakin ihastella laajaa kirjoa erilaisia lintuja, niin muutto- kuin pesimäpuuhissaan. Natura-alueen reunamalla sijaitsevan lintutornin on löytänyt jo moni lintuja tiiraileva luontoihminen.
Mänty ja graniitti/Koivuviikki ”Olen kohta parikymmentä vuotta kuljeskellut pyhtääläisiä metsiä, kalloita könynnyt ja Valkmusan suolla viettänyt pääsiäisen kelirikkoa, jouluyön kuunkajoa ja kevään vihreyttä. Eli olen tulokas, maahanmuuttaja, kaukaa Kymijoen latvavesiltä, Päijänteen yläpuolelta. Ja niin vaan olen tänne juurtunut, paikkani löytänyt, ihmiset, luonnon ja elämän. Kun joku mieltä synkistää, suuntaan Koivuviikin kallioille. Joskus lasten kanssa uimaan, joskus jäälle kalloiden pintaa Tammijärven tasosta tutkimaan, joskus makkaratulille ja useimmiten vain istumaan, katsomaan, kuuntelemaan. Samat kivet, samat puut, samat kalliot, joka kerta. Ja joka kerta jotain uutta. Pieniä mäntyjä kallionuurteissa, toinen toistaan upeampia bonsaita, sitkeitä ja vuosikymmeniä paikallaan kasvaneita. Ja se avaruus, tila, väljyys joka kallion päältä aukeaa, pilvet joka kerta uniikit. Väri vauhtuu auringonlaskun oransseista ja violeteista myrkyn harmaisiin, keskikesän lämpö syksyn sumuun. Ja joka kerta, joka ikinen kerta, siellä on hyvä olla. Riittää, kun istun, katson ja olen. Kallio siinä jalan alla, ikää puolentoista tuhatta miljoonaa vuotta, noin, suurinpiirtein. Männyilläkin helposti pari sataa vuotta, jos kasvaa saavat. Kun sen kallion, graniitin, rapakiven perspektiivistä katsoo itseään ja ihmiskuntaa, huomaa, että tulokkaitahan tässä ollaan, maahanmuuttajia kaikki. Ja sitä toivoo, että se näkymä, pilvet, kivet ja puut jää lastenkin lasten ja niiden lasten koettaviksi. Sen kallion suhteen olen aika luottavainen, kyllä se pysyy. Elollisesta luonnosta vastuu on meillä, ihmisillä, pyhtääläisilläkin. Oman pyhtääläisyyteni olen vähän ajatellut varmistaa sillä, että jonain päivänä muutun männyksi. Vaikka bonsain kokoiseksi, aluksi.”
Kuvat sekä tarina Mänty ja graniitti lukijamme JU
Miten voisi edes valita parhaan paikan Pyhtäältä? Paras paikka on useimmiten juuri se, jonka on sillä hetkellä valinnut ollakseen. Siihen mielentilaan. Siihen hetkeen. Jos valitsee vapaapäivänään paikan jonne mennä, harvoin sitä ikävään paikkaan päätyy. Vaihtoehtoja on toki paljon ja valinta saattaa mennä metsään, ihan kirjaimellisesti. Se että tekee päivästään ainutlaatuisen juuri siellä minne päätyi, on rikkaus. Kaikesta ja kaikkialta löytyy onnenhippuja ja lempipaikkoja.
Hummerkärrin polku ”Metsätie, melkeinpä polku, muutama sivuhaara, jotka kapenevat ennen katoamistaan. Huhtikuussa sinne pitää mennä ajoissa, ennenkuin yksikään on ehtinyt nousta. Sitten pitää antaa raportti ystävälle, heti metsästä. ”Ei, ei ole vielä, ei ainuttakaan, ehkei tulekaan!” Sitten, viikon päästä pitää mennä uudestaan. Silloin pitää kytätä sen polun reunus tosi tosi tarkkaan. Ja siitä, mistä traktorin pyörä on penkkaa edelliskesänä vähän murtanut, siitä se löytyy. Ensimmäinen korvasieni! Gyromitra esculenta. Se on valokuvattava ihan maassa mahallaan maaten, jotta perspektiivi saisi sen näyttämään mahdollisimman isolta ja komealta. Ja raportti loviisalaiselle: ”On, onhan näitä, korvasieniä nyt Pyhtää pullollaan, on toki. No vajaa ämpärillinen…” Ja siitä se alkaa, sen lajin hulluus. Seuraavat viikot minä vipellän pitkin vuoden, kahden vanhoja hakkuuaukkoja, joskus niistä löytyy korvasieniä, joskus ei. Selityksiä löytyy kuin kalamiehiltä. Edelliskesän kuivuus, maaperän rakenne, laikutus, kevään vesitilanne. Kun kesäkuu viimein lopettaa korvasienien keittohuurut ja läpituuletus keittiöstä helpottaa hapensaantia, voi ruveta odottamaan kanttarellejä. Huomauttaisin, että siinä sienessä on vähintään kaksi tee-kirjainta. Jos Kotus tai muu auktoriteetti väittää muuta, niin kirjoitan sen kantttarelli. Ähä-Kuttti. Siihen Hummerkärrin polulle tulevat ensimmäiset kanttarellit jäävät aina pieniksi. Ovat kuivakkaa sorttia. Mutta ovat merkkinä, että nyt voi alkaa etsiä. Nyt voi olla niitä tulossa. On se vaan hyvä polku, tiepohja. Niin, onhan siellä sivupolulla se yksi kohta vielä. Se, minne tulee kultarouskuja. Niitä kaunottaria. Niitä pyhtääläisiä. Joilla voi rehvastella loviisan suuntaan. Mutta ei kerrota, että se on Hummerkärrin polulla. Eihän tässä nyt niin tyhmiä olla.”
Tarina Hummerkärrin polusta sekä sienikuvat lukijamme JU
Mitkä ominaisuudet ovat niitä, joiden takia palaamme jonnekin yhä uudelleen ja uudelleen? Miksi jokin yksittäinen asia muuttuu mielessämme tärkeäksi ja rakkaaksi? Kivi tai puu, maisema, peltoaukea, rakennus. Ehkä siihen liittyy muistoja lapsuudesta. Ehkä olet kokenut sen äärellä jonkin suuren tunteen. Tai ehkäpä se vain tuntuu hyvältä. Kaikki vaihtoehdot ovat oikeita. Ihminen tarvitsee kiintopisteitä elämälleen ja asioita jotka laittavat mielen ja mittasuhteet järjestykseen. Ajattele jos mikään ei koskaan tuntuisi miltään. Jos mikään asia maailmassa ei olisi sinulle tärkeä. Jos mikään ei laittaisi sydäntäsi pamppailemaan. Jännitys, löytämisen riemu, rakkaus, henkeä salpaava maiseman kauneus…
Mummola ”Istun kalliolle ja se tuntuu lämpimältä paljaiden jalkojeni alla. Katselen ja kuuntelen. Tuttuja ääniä ympärilläni ja niin rakas pihapiiri. Käpytikka lennähtää lähipuuhun. Se rummuttaa merkiksi reviiristään. Naurahdan sille. Se seuraa minua yleensä kaikkialle ja tulee nakuttamaan käpyjä pääni yläpuolelle. Lastut vain lentelevät ja nypin niitä sitten hiuksistani. Käännän katseeni taivaalle. Aurinko paistaa kuumasti ukkosta enteilevien pilvien lomasta. Sen säteet heijastuvat kalliolta vieläkin kuumempina. Jostain kaukaa kuuluu jo vaimeaa jyrinää. Pääskysten kimeät huudot kaikuvat vanhojen rakennusten seinistä. Öttiäiset lentävät nyt matalalla. Katselen edessäni pientä metsää ja peltoplänttiä jonka savinen maa on rutikuiva ja kivikovaa. Siihen on turha yrittää lapiota iskeä ennen kunnon sadetta. Ruoho kasvaa kohisten juhannukseen saakka. Sen jälkeen riittää vain yksi kerta viikossa ruohonleikkurilla. Juhannuksen jälkeen puiden heleä vihreä on muuttunut tummemmaksi. Klapit kuivuvat kalliolla ja kasa pitäisi heitellä liiteriin. Tip. Tip. Poskelleni putoaa ensimmäiset pisarat. Niiden kaverit melkein sihisevät tulikuumalla kalliolla. Käyn selälleni ja nautin jokaisesta pisarasta.” SK
Pyhtään lempipaikkojen TOP10. Nämä paikat kerrotaan olevan kirjoittajilleen tärkeimpiä ja ne toistuivat useammassa viestissä.
Oma koti tai mökki. Tietenkin!
Strukan sulut. Kaunis ja ainutlaatuinen.
Valkmusa
Kirkko
Kaunissaari. PYHTÄÄN Kaunissaari!
Äyspäänselkä. Kunnioitusta herättävä.
Kymijoki. Sieltä löytyykin Suomen kauneimmat melontamaisemat!
Flakanäs
Tammijärvi
Munapirtti
Paikkojen lisäksi ihmissielu tuppaa kiintymään myös asioihin. Joskus hassuihinkin sellaisiin. Itse kävin vuosia silittelemässä erään pitkään pystyssä pysyneen kelopuun sileää pintaa kunnes talvimyrsky kaatoi puun. Muutaman kyyneleen saatoin tirauttaa viimeisellä kerralla sen katkennutta runkoa hivellessäni. Sammalet kivien päällä kutsuvat myös koskemaan ja jos ne on revitty rumasti saatan ihan suuttua. Lukijoidemme kertomuksissa lempipaikkoihin kuuluu mm. oman mökin rantakivi, jolla on istuttu lapsesta saakka onkimassa sekä erään lukijan pieni kivenkolo, johon täytyy ohimennessään käydä huhuilemassa. Sitäkin huhuilua on harrastettu lapsesta saakka. Tällaiset asiat ja rituaalit tuovat meille pysyvyyttä ja toisaalta, pieni lapsekas hassuttelu ei ole koskaan pahasta.
Meillä jokaisella on varmasti oma lempipaikkamme maailmassa. Joinain aamuina se on ihan vain se oma sänky lämpimän peiton alla. Jotkut aamut taas kutsuvat seikkailulle. Ota aamun haaste vastaan ja anna itsellesi mahdollisuus löytää uusi oma lempipaikkasi ihan vaikka siitä läheltä.
Terveisin, Saara
ps. osa minulle lähetetyistä tarinoista katosi messengerin bittiavaruuteen! Tiedän sen, koska näin niistä vilauksen. Laitathan minulle viestiä jos näin kävi ja tarinasi puuttuu jutusta. Haluaisin kovasti jakaa ihan kaikki tarinat jotka minulle lähetettiin. Uusiakin mahtuu vielä mukaan lisättäviksi jos joku niitä haluaa kirjoittaa.
Valkmusan Kansallispuisto käsittää alueet Munasuo, Valkmusa, Lamminsuo, Kananiemensuo ja Mustajärvensuo. Mustanjärvensuo on jo Kotkan puolella. Alue on perustettu vuonna 1996 ja sitä hallinnoi Metsähallitus. Tarjolla on yhteensä yli neljäkymmentä erilaista soiden kasvupaikkatyyppiä rikkaina luonnonantimina kaikille aisteillesi. Kansallispuiston alue on noin 19 neliökilometriä, josta metsää on vain alle 2 neliökilometriä.
Kuten jutun otsikkokin kuvailee, pyrimme tässä jutussa kertomaan Valkmusastamme lähes kaiken. Edessänne on siis perheemme kokoelma vuosien varrella otettuja kuvia, videoita ja tarinoita sekä tietenkin kaikki vinkit monipuoliseen Valkmusakokemukseen kaikkina vuodenaikoina. Aiemmin kirjoittamamme jutut Valkmusasta on linkattu tuonne tekstin joukkoon. Metsäradion juttu Valkmusasta keväältä 2020 löytyy tästä.
Pitkospuut ovat Moronvuoren taukotuvan ohella suurimmalle osalle retkeilijöitä ne tutuimmat osat Valkmusaa. Meiltäkin on monen monta kertaa pyydetty juttua pitkospuista ja niitä ympäröivästä luonnosta, mutta itse olen lähinnä jääräpäisyyttäni pitänyt pitkospuut poissa blogistamme. Muutaman muun jutun olen toki niistäkin kirjoittanut, mutta kun Valkmusa on NIIN PALJON ENEMMÄN. Sen yritämme teille nyt tässä jutussamme kertoa. Ja tulee ne pitkospuutkin mainittua…
Länsiosan Munasuo on Suomen suurin laakiokeidas, eli keskiosaltaan tasainen keidassuotyyppi. Sen luontoa on pyritty ennallistamaan vuonna 2019 alkaneessa hankkeessa, jossa noin 90 hehtaarin alueelta kaadettiin puustoa ja aikanaan suota kuivattamaan tarkoitetut ojat laitettiin uudelleen umpeen. Suo palautuu uomilleen pikkuhiljaa noin 5-10 vuoden aikana eikä siten tarvitse enää ihmisen raivausapua pysyäkseen upeana suona.
Munasuon tunnelma on ainutlaatuinen ja aivan erilainen kuin itäisen puolen suoserkuillaan. Munasuolla vallitsee täydellinen hiljaisuus, rauha ja eristyneisyyden tunne koko maailmasta. Suon laidalle pääsee useammastakin paikasta, mutta me olemme usein ajaneet pientä mutkittelevaa tietä pitkin, Tervakallion kupeesta kohti syrjäistä kääntöpaikkaa. Ihan vaan tunnelman ja rämpimisen ilon vuoksi. Munasuolta olemme tehneet jutun aiemminkin ja se löytyy kokonaisuudessaan täältä.
Lamminsuo on kaunis ja rauhallinen suoalue aivan Vastilantien varressa. Autojen hurina kuuluu hiljaisena kauniille suolammelle mutta ympärillä on kuitenkin vain puhdas luonto ja mustana kimmeltävä suolampi. Lamminsuon suolammella on kuulemma aikanaan ollut matonpesupaikka ja uimassakin siellä on ahkerasti käyty. Nyt matonpesulaituri puuttuu, mutta uiminen upeassa suolammessa on kokemus jota et voi jättää väliin.
Luonnon moninaiset värit eri vuodenaikoina, eläimet ja kasvit sekä ihanat suon tuoksut tulevat tällä pienellä suolammella koetuksi niin helposti, että syytä miksi et täällä piipahtaisi ei kovinkaan montaa voi olla. Toki esteetön tämäkään paikka ei valitettavasti ole, mutta selkeä ja helposti käveltävä polku sinut kyllä johdattaa perille.
Kananiemensuo taas on Pyhtään itäisin osa Kansallispuistoa. Se rajautuu Pyhtään puolelta Kananiemenharjuun ja Piifeltinsalmeen sekä metsätiehen, joka vie Moronvuoren ohitse aina Moronvuoren taukotuvalle saakka.
Kananiemensuon halki, kohti lintutornia, kulkee talvisin hiihtolatu jota ylläpitää Metsähallitus. Toki suolla pääsee suksilla sivakoimaan aivan minne haluaa, mutta moni luottaa merkittyyn reittiin ja hyvä niin. Simonsaarelta pääset siis hiihtämällä Moronvuoren taukotuvalle ja takaisin kun lumitilanne sen sallii. Hiihtoladun pohja on sulan maan aikaan upottava ja märkä eikä sitä ole tarkoitettu kävellen kulkemiseen.
Aina voit toki turvautua lumikenkiin, siis myös sulan maan aikaan. Lumikenkiä sauvoineen saa lainata Pyhtään kirjastosta sekä esimerkiksi Kotkan Latu ry ltä. Niillä voitkin sitten lampsia vaikkapa seikkailulle rauhoitettujen puiden perässä. Rauhoitetut puut löytyvät kartoista yleensä tähdellä merkittynä.
Merkitty reitti on myös blogimme voimainkoitos Tarpojan Taival. Se on useamman vuoden päättömän vaeltelun ja holtittoman hortoilun tulos. Reitti vie sinut Valkmusamme kauneimpiin paikkoihin, jonne et muuten ehkä osaisi edes suunnistaa. Reitti on merkittynä karttaan, jonka voit ladata blogistamme ja kartan lisäksi tarvitset taitoa liikkua luonnossa sekä noin päivän reipasta retkeilyintoa.
Kuvassa oleva Tarkjärvi ei aivan enää kuulu Valkmusan Kansallispuiston alueeseen, mutta puiston raja menee Tarkjärven rannassa ja Tarpojan Taival – reittimme Kansallispuiston rajoja mukaillen.
Kananiemenharju ja Piifeltinsalmi ovat esihistoriallisesti merkittäviä alueita. Alla olevassa kuvassa on sijoitettu vierekkäin nykyinen maastokartta sekä näkymä vedenkorkeudella +23 metriä. Tuo vedenpaisumus oli alueella n. 6000 vuotta sitten, kampakeraamisella kivikaudella. Tähän aikaan Munasuon alue oli vielä kokonaan meren pohjassa ja Kananiemensuon alue tullut osittain vasta näkyviin.
Kuvassa ympyröity kohta on Kananiemenharju, joka päättyy Piifeltinsalmeen, eli se puinen silta siinä matkalla Moronvuoren taukotuvalle. Tuo harju on ollut tuolloin matalien merenlahtien ympäröivällä kapealla kannaksella. Alueelta on löydetty peräti 38 asumuspainannetta, saviastianpaloja, piitä, kvartsia, palanutta luuta ja sortunut kiviliesi. Eli kun kävelette taukotupaa kohti, niin katse tien oikealle puolelle ennen siltaa. Lisätietoja löydöistä löydät täältä ja täältä.
Moronreikä on vaikuttava kalliohalkeama Kananiemensuon laidalla, aivan aakean suonäkymän paraatipaikalla. Moronreiässä asuu Moronmörkö, jokseenkin hyväntahtoinen suon vartija. Jotta retkesi suolla onnistuu ja saat kokemuksen jollaista et olisi osannut kuvitellakaan, muista palkita Moronmörkö jollakin kauniilla, luonnosta löytämälläsi asialla. Sen täytyy olla sellainen asia, joka koskettaa sinua kauneudellaan ja ainutlaatuisuudellaan. Erittäin tärkeää kuitenkin on, ettei sen poimiminen aiheuta luonnolle minkäänlaista haittaa.
Lähesty Moronreikää hiljaisuudessa ja kunnioituksella. Aseta lahjuksesi luolansuulle, ei polulle vaan sen jommalle kummalle puolelle. Pyydä hiljaisella äänellä lupaa kurkistaa Moronreikään. Jos uskaltaudut peremmälle, tee se rauhassa ihastellen.
Moronmörkö ehkä antaa sinulle myös luvan kiivetä luolansa päälle, jos pyydät sitä kauniisti ja lupaat tehdä sen erityisen varovasti. Luolan oikealla puolella, muutaman kymmenen metrin päässä, on köysi jota voit käyttää apuna kiipeämisessä. Piifeltinsalmen suuntaan kulkiessa Moronvuoren päälle johtaa myös polku aivan metsätien laidasta. Pois lähtiessäsi, muista kiittää kauniista näköalasta.
Tässä eräänä päivänä päätimme, että käymme tervehtimässä Moronmörköä töiden jälkeen iltapimeällä. Illalle sattuikin mukava -16 asteen pakkanen, mutta pienen kuvausretken päätteeksi suunnittelimme menevämme vielä paistamaan iltamakkarat taukotuvalle ja sulattelemaan varpaat ennen paluuta autolle. Moronmörkö oli suotuisalla tuulella ja luolassa oli mukavasti lämpimämpää kuin ulkona. Laitoin miehet kuvaamaan ja kömmin itse luolaan valaisemaan jääseinämiä ja rupattelemaan mörön kanssa.
Kynttilöiden sammuttua ja kameran sulkeuduttua, suon reunassa seisoessamme saimme yllemme täydellisen tähtitaivaan. Valosaaste ei Moronreiälle yllä ja Moronmörkö saakin nauttia pilkkopimeydestä luolansa suojissa.
Sen verran oli kylmä ilma, että kuvaukset jäivät tällä kertaa vähän vähemmälle ja makkaranpaisto enemmälle. Suuntana siis Moronvuoren taukotupa ja varpaiden sulattelua nuotiolla.
Moronvuoren taukotupa on Metsähallituksen isännöimä mökki noin parinsadan metrin päässä Moronreiältä. Mökin ovet ovat aina avoinna ja pihalta löytyy grillikatos sekä siisti puusee. Polttopuitakin on lähes aina tarjolla. Taukotuvalle pääsee sekä Piifeltinsalmen kautta että Pernoon puolelta. Talvisin myös hiihtolatua pitkin Simonsaarelta sekä Tarpojan Taipaleen reittiä kartasta seuraillen vuoden ympäri.
Mökissä ei saa yöpyä, mutta pihapiirissä lyhytaikainen yöpyminen on sallittua. Tiivistetyt säännöt Valkmusassa retkeilyyn löytyvät tästä.
Taukotuvan ympäristössä on paljon tutkittavaa. Metsässä menee polkuja ristiin rastiin ja Moronvuorelle pääsee polkuja pitkin myös taukotuvan puolelta. Moronreiältä tuvalle tultaessa polun viertä reunustavat upeat kallioseinämät. Talviaikaan niitä koristaa luonnon jäätaide ja kesällä pieniä kallionkoloja on aivan pakko kiipeillä tutkimaan hieman lähempää.
Taukotuvalla sinua saattaa tulla tervehtimään puolikesy metsähiiri. Se löytää usein grillipaikalle makkarapaketin houkuttelevan rapinan myötä ja nappaa eväät matkaansa ennen kuin ehdit edes huomata sen suloisen anovia nappisilmiä.
Pitkospuut ovat Valkmusan näkyvin osuus ainakin muualta tuleville retkeilijöille. Myös paikallisille pitkospuut ovat hyvä tukikohta monenlaiseen ulkoiluun. Pitkospuilta lähdetään keräämään suon antimia, katselemaan lintuja joko maan tasolta tai lintutornin korkeuksista ja etsimään suolla asuvia harvinaisia rämekulmumittareita tai rämekarvajalkoja. Koiralenkit suuntautuvat monesti pitkospuille ja monet harrasteryhmät tekevät retkiään tutustuakseen ainutlaatuiseen suoluontoomme. Pitkospuut johdattavat talvisin hiihtäjät suon syliin ja lumikenkien kantokykyä on helppo ja turvallinen testata pitkospuiden läheisyydessä. Valkmusan alueelta löytyy useampiakin geokätköjä ja luonnonvesissä pulahtelijoille erikoisia uimapaikkoja löytyy varmasti.
Pitkospuiden varrella on muutamia levähdyspaikkoja penkkeineen ja lintutornilta löytyy pienellä katolla varustettu evästyspöytä. Nuotiopaikkoja ei ole, eikä niiden teko ole sallittua. Roska-astioita ei matkalla ole ja jokainen hoitaakin omat jätteensä tupakantumppeja myöten kotiroskikseen.
Aivan pitkospuilta kurkoitellen, toisinaan ei edes tennareitaan tarvitse kastella, näet suoluonnon lukuisat sammalet ja vaivaiskoivut. Voit kerätä juolukoita, lakkaa ja karpaloita, sieniäkin. Rupikonnat ja sisiliskot odottavat nekin sinua pitkospuilla valmiina kuvattavaksi.
Ja toisinaan taas ei. Luonto on arvaamaton ja väsy saattaa iskeä sinnikkäällekin kuvaajalle. Yön pimeydessä rupikonnien vaellusta odottaessa olisi eväät olleet paikallaan (kts. kuva alla). Rupikonnien joukkovaellusta talvehtimispaikoille voi seurata elo-syys-lokakuun aikana, riippuen siitä millaisia lämpötiloja suolla on. Kun yöt alkavat olla nollassa, konnat etsiytyvät talvikoloihinsa. Silloin niiden joukot kulkevat samaan kellonaikaan, useana iltana peräkkäin, pitkospuiden läheisyydessä ja pitkospuilla. Suopursujen seassa vaeltavista rupikonnalaumoista lähtee aikamoinen rapina!
Pitkospuiden varrelta löytyy myös suosittu lintutorni. Portaiden yläpäästä avautuu näköalaa laajalti yli Valkmusan. Tornista voit nähdä kalasääsken pesimässä risupesässään tai hirven ylittämässä upottavaa suota pitkillä kintuillaan. Keväällä lukuisat linnut palaavat pesimään Valkmusan suojaan ja kosiomenot kaikuvat muutoin hiljaisessa kevätyössä korvia huumaavasti. Kiikarit ovat oiva lisä retkireppua pakattaessa.
Salainen suolampi keskellä Valkmusan suoaluetta on vain harvoille ja valituille. Matka sinne on raskas ja märkä. Toisaalta juuri se tekeekin retkestä erityisen ainutlaatuisen. Takaisin sivistyksen pariin ei tältä keitaalta haluaisi kukaan luonnonrauhasta nauttiva, niin kaukana kaikesta se tuntuu olevan. Sulan maan aikaan sinne pääsee vain lintujen pesimäajan, eli noin 15.4.- 15.7. (mieluummin 31.8. saakka) ulkopuolella. Talvella suolampi uinuu jääpeitteen alla.
Teimme aivan elokuun lopulla reissun salaiselle suolammelle. Suo oli jokseenkin kuiva ja kulku oli yllättävän kevyttä. Vain syvimpiä suonsilmiä täytyi kiertää kauempaa. Kesä oli ollut helteinen ja syksyn sateita vielä odoteltiin. Suon värit olivat moninaiset, mutta selvästi suollakin oli ollut kuiva kesä.
Suolammelle päästyämme näimme jotain valkoista kellumassa lammen kauimmaisessa reunassa. Kuljin hiljaa lähemmäs ja pian tämä valkoinen ”mytty” nosti uljaan päänsä siipensä suojasta. Yksinäinen laulujoutsen. Niin kaunis ja samalla jotenkin surumielinen, ”kaurismäkeläinen tunnelma”. Toivoin että joutsenella riittää tarpeeksi kiitorataa päästä pois suolammelta, sillä nousu vaatii hieman enemmän räpylöintimatkaa.
Viikkoa myöhemmin joutsen oli poissa. Se oli jättänyt rantakaislikkoon muistoksi yhden pienen höyhenen.
Ja sitten vielä vähän karttoja ja muita ohjeistuksia Valkmusassa kulkijoille. Toivottavasti näistä on apua mukavaan ja monipuoliseen retkeilyyn.
Ylläolevassa kartassa näkyy Valkmusan kansallispuiston rakennettu puoli.
Tässä tarkemmat Google mapsin ajo-ohjeet kartan pysäköintipaikkoihin: Parkki Simonsaari Parkki Kananiemenharju Parkki Pernoo Tämä ei ole virallinen parkkipaikka. Jätä auto kunnolla tien sivuun. Täältä karttaan merkitty polku vie Moronvuoren päivätuvalle. Polku kulkee alussa lyhyen matkaa Puolustusvoimien alueen kautta. Tämän alueen voi kiertää kartan pinkkiä katkoviivaa seuraten.
Parkki Munasuo Kts. alla oleva kuva, vasen reuna. Tämä ei ole virallinen parkkipaikka. Katso, että auto ei tuki mitään teitä.
Voi kun olisi jo kesä. Tässä mallia vuodelta 2020.
Saaran ja Jannen 10 vinkkiä ultimate Valkmusakokemukseen
Lumikengät ja vaellussauvat ovat loistava apu suoluonnon kokemiseen vuoden ympäri.
Siirry pois pitkospuilta ja nauti luonnon monimuotoisuudesta ”au naturel”.
Ota avuksi erilaiset luontoAPPsit ja löydä eläimille ja kasveille nimet heti paikanpäällä.
Kiikarit, riippumatto ja eväät mukaan! Aina.
Aloita pienesti. Ota lumikengillä suunta suolle heti Suolinnantien parkista ja suuntaa oikealle, kohti sähkölinjoja. Linjojen alta pääset Moronreiälle ja taukotuvalle vievälle metsätielle. Takaisin voit kävellä metsätietä pitkin.
Mene lämpimänä kesäpäivänä retkelle Lamminsuon suolammelle. Siellä koet suoluonnon tunnelman minikoossa. Uikkarit ja köysi mukaan!
Jos kaipaat seikkailua, rauhaa ja reisitreeniä, ota suunta Salaiselle suolammelle. Varaa aikaa noin 4 tuntia reissuun Suolinnantien parkkipaikalta takaisin parkkipaikalle. Uikkarit ja köysi mukaan!
Tarpojan Taival on sinulle, joka haluat kokea kaiken kerralla. Saat tuhrattua tähän reissuun kaksikin päivää jos hyvin käy. Uikkarit, riippumatto ja lumikengät ovat luxusta!
Meloen Valkmusaan? Kyllä! Ota kanootilla suunta Tarkjärvelle. Se on ehdottomasti Suomen kaunein suojärvi.
Tee retki päivätuvalta Kananiemen kalliojyrkänteelle. Jyrkänteeltä näet pitkälle Valkmusan ylle.
Valkmusan kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelmaan vuodelta 2002 voit tutustua vielä tämän linkin kautta.
Loistavia reissuja monipuolisessa Valkmusassa toivottavat Janne ja Saara. Nauttikaa vuoden ympäri!
Ihan huima paikka löytyi tänään! Makkarsaari. Vaikka se onkin ollut saari viimeksi noin 5000 vuotta sitten, seikkailunhaluisille löytyy täältä tutkittavaa pitkän päivän iltaan saakka. Luolia, kivikautista asutusta, kaunista metsää ja sieniä nyt ainakin alkajaisiksi.
Lähdimme matkaan aamupäivällä, hyvin lyhyen suunnittelupalaverin jälkeen. Pölyisistä ikkunoista nimittäin paistoi sisälle aurinko! Reissukoira Deri huomasi heti että kuvauskalustoa kerätään kasaan, joten se parkkeerasi itsensä ulko-ovelle valmiiksi. Emme raaskineet jättää vanhusta kotiin vaikka pieni epäilys Derin huonontuneesta maastokunnosta olikin. Takki päälle ja menoksi. Automatkalla sillä oli vaikeuksia pysyä paikallaan, niin kovasti se reissuun aina haluaa.
Makkarsaareen vie eläinten ja ihmisten tekemiä heikkoja poluntapaisia. Osa matkasta täytyy taittaa hakkuuaukeilla, mutta rämpimismatkat eivät ole kovinkaan pitkiä. Suurin osa metsästä on kaunista ja helppokulkuista varvikkometsää, tosin tähän aikaan vuodesta kivet ja juuret ovat hyvinkin liukkaita. Kalliojyrkänteelle päästyään on jokainen askel katsottava tarkasti, jäkälät lähtevät kengän alta kuin liukumiinat laitumella.
Tiesimme että alueelta löytyy yksi Kymenlaakson suurimmista lohkareluolastoista, ainakin pituudessa mitattuna. Ja toden totta, sinnehän me hujahdettiin maan uumeniin useammastakin kolosesta!
Sade alkoi ropista ulkona ja vesi valua luolaston halkeamista. Maa muuttui entistäkin liukkaammaksi. Vaatteet märkinä ja aivan kuraisina nousimme milloin mistäkin kolosta päivänvaloon etsimään seuraavaa sukellettavaa onkaloa. Olimme kuin Indiana Jonesit kätketyn aarteen perässä. Aikuistakin saa lapsettaa!
Kalliojyrkänne on noin 140 metriä pitkä. Jyrkänteen alapuolella kulkee polku, toisinaan hieman huonosti maastosta erottuva. Polulta nousee jyrkännettä jopa ylös saakka muutamia helpohkoja reittejä. Käsivoimia ja vakaata askelta kyllä tarvitaan. Aivan ylhäältä näkee paikoin pitkällekin, lähinnä kuitenkin metsäistä maisemaa. Yksi reiteistä päättyy kuitenkin yllätykseen. Pieneen kallioluolaan on kivettynyt ehkä dinosauruksen muna! Löysitkö sinäkin sen?
Valitettavasti tähän aikaan vuodesta päivä ei ole järin pitkä. Vaikka sade ei meitä juuri haitannut, niin pimeys sitäkin enemmän. Jouduimme lähtemään hieman kesken kaiken pois ja monta paikkaa jäi vielä tutkimatta. Palaamme tänne ehdottomasti uudestaan paremman valon toivossa. Derin jätämme kyllä kotiin. Vanhuksen jalka ei enää nouse kaatuneiden puunrunkojen yli ihan niin kuin ennen. Täytyy keksiä helpompia retkikohteita könkkäjalkaisten koirien kanssa kulkeville.
-Saara
Kallioilta länteen möllöttää nykyisin suo, jonka paikalla on kivikaudella sijainnut kahden saaren välissä kulkeva salmi. Muinaisten salmien kalliorannoilta on löytynyt luolamaalauksia, joten tämä vaikutti senkin vuoksi mielenkiintoiselta vierailupaikalta. Lisäksi kallioilta lounaaseen reilun kilometrin päässä olevalla hiekkaharjulta löytyvät Susikopinharjun ja Karhunperseenkallion kivikautiset asuinpaikkalöydökset. Myös Makkarsaarelta on löytynyt kivikautisen asuinpaikan jäännöksiä, mutta siitä myöhemmin.
Marin ja Ilkan blogijuttu Makkarsaaren luolista löytyi googlettamalla ja millainen luolasto tuolta löytyikään! Luolagurut Mari ja Ilkka luonnehtivat Makkarsaaren luolastoa seuraavalla tavalla:
[…] pisin reitti luolaston läpi on nyt mitaltaan noin 33 metriä ja uusi osuus sivuhaaroineen toi kokoispituuteen mukaan noin 18 metriä, joten luolaston kokonaispituus on laskentatavasta riippuen hivenen alle tai hivenen yli 60 metriä. Tilavuudeltaan luolasto ei ole jättimäinen. Se mutkittelee louhikossa verrattain ahtaana eikä avaria, kookkaita tiloja oikeastaan ole, ellei yläkerran viistolattiaista huonetta halua sellaiseksi lukea. Tasoja luolastolla on kolme ja kellarin kohdalla ne ovat pienellä alalla päällekkäin.
Marin ja Ilkan blogijuttu luolastosta löytyy täältä.
Elikkäs, tuolta löytyy kaksi kalliokasaa, joista pienemmästä paistaa päivä läpi. Toinen, isompi kasa on sitten tämä, josta löytyy kolme tasoa. Ja jos nyt oikein tulkitsen tuota luolagurujen kuvausta, niin kävelimme ja ryömimme isomman luolaston ylätason läpi. Tämäkin ylätason reitti on hihavakiolla sen n. 15 metriä pitkä. Ilmeisemmin alakerroksista löytyy vielä kapeita ja vetisiä väyliä, jotka johdattavat johonkin erilliseen kalliohuoneeseen, kellariin. Kuvaukset ovat tuossa jutussa niin hurjia, että ahdistaa jo pelkkä lukeminenkin. Eli ilmeisesti ne mustat aukot siellä luolaston lattialla johdattavat hienoihin paikkoihin 😀 Huomautus rakkaat lukijat ja erityisesti reikäpäisimmät ystäväni. Älkää menkö tuonne valmistautumatta. Pimeään ja kylmään kivenkoloon on kurja jäädä yksin puristuksiin. Kaveri ja oikeat varusteet mukaan ja tutustukaa huolella luolaston kuvaukseen.
Kartta Makkarsaaren luolille
Auton jätimme kuvassa näkyvän P-merkin kohdalla. Tänne johtaa Google maps tästä linkistä. Jättäkää auto kunnolla tien sivuun, ettei se ole muiden tiellä. Kartalle merkitsimme myös varastorakennuksen, joka on ilmeisesti metsästäjien käytössä. Eli kannattaa tuo kohteliaisuussyistä kiertää jos paikalla on muita ihmisiä. Varastorakennuksen jälkeen nouseva metsätie päättyy kallion päälle hakkuun reunaan. Tästä hakkuun poikki voi huoletta oikaista suoraan kallioille. Oma reittimme kiersi hieman sivummalta. Reitillä kulkiessamme Saara bongasi maastosta mahdollisen kivikautisen asuinkuopan ja merkitsimme paikan talteen. Kotiin päästyämme huomasimme, että samalle kohdalle oli jo Museoviraston karttapalvelussa kirjattu kivikautinen asuinpaikkalöydös vuodelta 2007 ja kuopasta oli löydetty saviastinpaloja, kvartsia ja palanutta luuta.
Makkarsaaren kaakkoisranta on ollut kivikaudella suojaisa ranta Susikopinharju-saaren takana, lounaistuulilta suojassa. Alla olevaan kuvaan nostimme vedenkorkeutta +24 metriä ja Makkarsaaren löydös näyttäisi ajoittuvan vedenkorkeuden suhteen, oman Pyhtäälle tehdyn rannansiirtymäkronologian mukaan n. 5000 vuoden taakse. Museovirasto kuitenkin väittää kyseessä olevan korkeuden ja maaston perusteella varhaiskampakeraaminen asuinpaikka ja heidän arvionsa asuinpaikan iästä vie 7000 vuotta taaksepäin. En uskalla väittää tämän enempää vastaan 😉
Kuvan keskeltä, nuolien kohdalta liikuttamalla, saa nykyisen kartan sekä 5000 vuotta taaksepäin olevan karttakuvauksen vertailtavaksi.
Meriveden korkeus +24 metriä verrattuna nykyiseen (n. 5000 vuotta sitten)
Strukan kallioiden rautakautiset röykkiöhaudat ovat yksi merkittävimpiä arkeologisia löytöjä Kymenlaaksossa. Alueella on nimittäin Kymenlaakson ensimmäinen löydetty rautakautinen hautaröykkiö ja se löydettiin vasta vuonna 1989 paikallisen maanviljelijän toimesta. Alueelta löydettiinkin lopulta yhteensä 10 röykkiötä.
Tämä juttu kertoo arkeologisista löydöistä alueella sekä opastaa teidät pienelle retkelle rantaa pitkin, aina proomuvahdin tuvalle saakka.
Olemme käyneet Strukan kallioilla lukuisia kertoja. Palanneet aina uudestaan ja uudestaan, jonkin uuden ajatuksen kanssa tai sitten ihan vain ihmettelemään näitä rakennelmia joita on tehty tuhansia vuosia sitten pelkällä ihmisvoimalla.
Kalmisto on laajalla alueella ja eri röykkiöiden välillä kävellään metsäpolkuja pitkin.
Tässä muutama mielikuvitusta ruokkiva kuva kallioilta retkeäsi varten. Keskellä isoa kallioaukeaa, vain yhdellä pienellä alueella, näkyy halkeamia tai painaumajälkiä. Sopivasti ilta-auringon paistaessa kuviot tulevat erityisen hyvin esille. Vaikka nämä kuviot ovatkin todennäköisesti luonnon muovaamia, en silti pysty olla näkemättä näissä hahmoja ja erilaisia merkityksiä. Alempi kuva on mustavalkoinen jotta kuvio näkyisi paremmin. Mitä sinä näet?
Strukan kalliolta, molempien röykkiöhautapaikkojen kautta kulkumme käy rantaa pitkin kohti luhistunutta proomuvahdin tupaa. Ensimmäisessä karttamerkinnässämme lukee tällä rantakaistaleella ”sademetsä”. Se tunne minulle tuli kun siellä ensimmäistä kertaa kuljin saniaisten, heinänkorsien ja rehevän kasvillisuuden seassa kuin Liisa Ihmemaassa. Kesästä ja sademääristä riippuen paikka on alkukesällä kostea ja rehevä sademetsä ja loppukesällä hieman kuivempi, mutta siltikin syvää vihreää hehkuva ihmemaa.
Nämä kuvat ovat kesäkuun alussa otettuja ja veden pinnalla on jo siitepölyä. Vesi oli myös hieman matalalla, mutta tunnelma oli ihanan rehevä. Kulkemaan pääsee helposti kapeita polkuja pitkin ja muutaman askeleen polulta poiketen pääsee aivan veden äärelle.
Sademetsän jälkeen polkuja jatkuu vähän joka suuntaan. Osa ihan kapeita eläinten jättämiä ja osalla varmaan nykyihmisetkin kulkevat. Meillä ei ollut minkäänlaista karttaa mukana kun alkukesällä sademetsää kävimme nuorimmaisen kanssa kuvaamassa. Edellisestä kerrasta proomuvahdin tuvallekin oli aikaa jo pari vuotta. Suunnistimme kuitenkin niin, että meren haistoi oikealla puolella ja vasemmalla tiesin tien menevän jonkin matkan päässä. Molemmat siis saman suuntaisesti, palttiarallaa itä-länsisuunnassa. Proomuvahdin tuvalle ei minkäänlaista tietä ole, eli metsän läpi sinne on kuljettava jos sen haluaa nähdä.
Perille löydettiin kyllä. Tupa on jo hyvin surkeassa kunnossa. Katto on romahtanut, piha villiintynyt ja humala peittää alleen kaiken muun kasvillisuuden. Vanha jäkälöitynyt omenapuu seisoo yksinään rantaheinikossa. Maisemat ovat kauniit rantakaislikoista huolimatta, ainakin jos kiipeää vähän korkeammalle rantapuuhun. Kaulushaikaratkin tuuttailevat sumutorviaan jos sille päälle sattuvat.
Korsnäs’in vahtitupa oli täysin vailla mukavuuksia, edes juomavettä ei ollut. Vesi otettiin merestä, jääkaapin virkaa toimitti kuoppa maassa, edes tietä perille ei ollut. Tuvassa oli keittiö ja minimaalinen makuuhuone. Sen lisäksi oli pieni ulkorakennus puuliitereineen, jossa Ensio puunhakkuun lisäksi teki hienoja pärekoreja. Siellä oli myös ”huussi”. Tämän lisäksi oli vielä yksi rakennelma joka oli niin kutsuttu sauna. Lisäksi laituri ja muutama vene.
Logren oli Ension sukunimi ja hänen vaimonsa nimi oli Fanny, os. Rasi. He menehtyivät 1963 ja 1967.
Ensio oli kyttyräselkäinen, nuorena sairastetun Espanjantaudin takia. Siksi hän ei pystynyt soutamaan mutta huopaamisessa hän oli mestari. Soutuvene oli ainoa kulkuneuvo, paitsi jäiden aikaan käytettiin potkukelkkaa.
Ruoka ym täydennykset tehtiin Purolassa, miestä väkevämmät haettiin bussilla Kotkasta, silloin tuli myös muita herkkuja joita ei saanut Purolasta.
Fanny oli reumatismin vuoksi lähes liikuntakyvytön, eikä juurikaan kyennyt pitämään itsestään huolta ilman miestään.
En ole täysin varma kuinka kauan he asuivat Korsnäs’issä mutta ainakin koko 50-luvun uskaltaisin väittää.
Heidän vakituinen asuinpaikkansa oli Munapirtissä missä asui myös heidän tyttärensä Anni miehensä Eliksen ja heidän kahden lapsen kanssa.
Kun nuorempi, poika, oli parivuotias ja vanhempi, tyttö, aloitti koulun, alkoi Anni hoitaa kauppaa Tuuskissa.
Selvitäkseen kaikesta tästä otti Ensio aika-ajoin pojan hoiviinsa Korsnäsiin. Ja niin oli Ensiolla kaksi huollettavaa, vaimonsa ja pikku poika…
1954 lokakuussa Eelis perheineen muutti Ruotsiin. Joka kesä vierailtiin niin Korsnäsissä kuin Munapirtissä kunnes vanhemmat menehtyivät 1994 ja 2003. Talo Munapirtissä on yhä perheen omistuksessa. Poika Korsnäsissä olin minä.
Tämän tarinan meille kertoi Jorgen Stoor. Suurkiitokset.
Tuvalta lähtee polkuja suoraan pohjoiseen, kohti hiekkatietä jota pitkin kävelit jo Strukan kalmistolle. Terkuin Saara. Janne jatkaa…
Strukankallioiden löydöt tuntuvat absurdeilta, tarina tuntuu olevan lainattu jostakin Indiana Jones -elokuvasta. Avokallion päällä on ollut kivikasoja 2000 vuotta, talo ja liikennöity joki aivan vieressä. Ja sitten maanviljelijä löytää metsäautotien hajottamasta kivikasasta rautaveitsen ja Kymenlaakson rannikon laajin ja merkittävin rautakautinen muinaisjäännös on totta! Huvittuneena voi lukea ennen tätä löydöstä kirjoitettuja Pyhtäästä kertovia historiankirjoja, joissa todetaan, ettei Pyhtäältä ole löytynyt merkittäviä rautakautisen ajan jäännöksiä 😊 Voi kuinka olisivatkaan tienneet moisesta.
Arkeologi Timo Miettinen käsitteli Saaran linkittämässä raportissa vuodelta 1990 kolmen kohteen kaivauksia. Kaiken kaikkiaan röykkiöitä on 10 ja niistä kaikkia ei ole edes tutkittu. Mutta toivottavasti on kirjoittamattakin selvää, että niitä kivikasoja ei saa mennä itse kaivelemaan. Nämä ovat kulttuuriperintöämme ja yhteisiä aarteitamme, joita ei saa mennä omin päin turmelemaan.
Tuosta metsäautotielenkin löydöstä, josta Rune tuon veitsen löysi, ei kaivettu esille muuta kuin palanutta luuta. Kartan kohdassa 2 sijaitsevat röykkiö 2 ja arkkuhauta, joista kaivettiin esille pronssikorun katkelma, kultafoliohelmen kappale, rautaesineitä, kaksi silmäsolkea, kirves, keihäänkärki ja veitsiä. Nämä löydöt ajoittuvat roomalaisaikaan eli 1 jkr – 400 jkr.
Alla olevassa videokuvassa lennetään röykkiön neljä päältä. Tämä röykkiö on ollut pitkään hajotettu (ilmeisesti esineiden löytymisen toivossa) ja se on entistetty arvioituun alkuperäiseen kokoonsa (5,5 m x 4 m x 1,2 m). Tästä röykkiöstä ei ole tehty löydöksiä.
Kartan kohdassa P-merkillä on puomi, josta ei ajamalla pääse eteenpäin. Tuonne puomille ohjaa Google maps tästä linkistä. Tässä kohtaa maastouta auto kunnolla tien sivuun ja lenkille lomps. Metsäautotie johtaa aina Strukankallioille saakka. Ja paikka jonne metsäautotie päättyy ja tekee lenkin, on samalla ensimmäisen röykkiön sijaintipaikka. Röykkiö löytyy päättöpaikkalenkin kaakkoiskulmasta (heti vasemmalta). Loput röykkiöt löytyvät edestä avautuvalta kalliolta sekä pienen metsän takaa, n. 200 metrin päässä vasemmalta löytyvältä avokalliolta.
Proomuvahdin tuvalle johtaa tie vielä 1980-luvun kartoissa, mutta nykyisissä kartoista tietä ei enää löydy. Emme tuota polkua maastosta etsineet, mutta siellä voi olla siitä vielä viitteitä. Tuon entisen polun piirsin karttaan vihreällä. Tuvalle on kenties helpointa kulkea menemällä kartan kohtaan kolme (iso avokallio) ja suuntaamalla siitä rantaa kohti. Toisaalta jos on ehtinyt jo Strukankallioille saakka, voi tulla takaisin rantaa myötäillen, niin tulee kyllä sademetsän läpi käveltyään aikanaan tuvan pihaan.
Roomalaisajan alussa n. 2000 vuotta sitten oli Pyhtäällä meriveden korkeus n. 8 metriä nykyistä korkeammalla. Alla oleva kuva näyttää miltä korkeampi merivesi näyttäisi verrattuna nykyiseen.
P.s. Matkalla Strukankalliolle, kartan kohdassa 3 löytyy vielä kaksi hautaröykkiötä. Voit lukea niistä tarkemmin tästä linkistä.
Lovisteinin lenkki on lyhyehkö karttaan merkitty reitti teille, jotka haluatte hieman vaihtelua tuttuihin lenkkeilymaisemiin. Tämän reitin voit toki hurauttaa myös maastopyörällä. Muutama kohta ehkä vaatii kokemattomilta ajajilta satulasta nousun, mutta muutoin reitti on pyörälläkin mahdollista ajella.
Meiltä kysellään monenlaista. Toisinaan helppoja retkeilypaikkoja teille, jotka ette pidä rämpimisestä ja sitten niitä polun tapaisia, joilla saa rämpiä oikein sielunsa kyllyydestä.
Tämä suht helppokulkuinen lenkki kulkee valmiita polkuja sekä hiekkateitä pitkin. Matkalla on mahdollisuus sukeltaa Lovisteinin upeisiin luoliin sekä tutustua muinaismuistoihimme pronssikauden ajanjaksolta. Näihin valtaviin kiviröykkiöihin saatettiin haudata vainajan maalliset jäänteet. Mieli hiljenee tällaisen työmäärän ja yhteisön jäsenen kunnioituksen edessä. Jotain pyhää paikoissa aistii edelleenkin.
Lovisteinin lenkillä kävelet kauniisti jäkälän ja sammalen peittämiä kallioita pitkin sekä nautit helppokulkuisesta hiekkatiestä rapisemassa tennareiden alla. Jonkin matkaa kuljet kapeaa metsäpolkua jossa luonto tulee lähelle, mutta eksymään et pääse.
Terkuin Saara
Lenkin lähtöpisteessä ei ole kunnollista tilaa autolle. Auto kannattaa siis jättää esim. edelliseen risteykseen (kartassa P-merkki) ja ajaa kunnolla tien sivuun. Kierrettäessä reittiä myötäpäivään, reitti nousee ensin tietä pitkin kallion päälle ja sieltä oikealle metsäpolulle. Metsäpolku muuttuu pian avokallioksi ja reitti jatkuu Lovisteinin vuoren yli. Kallion laella kannattaa pysyä jotakuinkin korkeimmalla kohdalla ja jatkaa vain eteenpäin kallion päällä. Kallio päättyy kapealle hakkuuaukealle, jonka läpi johtaa lyhyt polku isommalle hiekkatielle. Loppureitti kulkee teitä ja polkuja pitkin. Reitin pituus on 4,4 km, jonka kävelee n. tunnissa maisemia ihastellen.
Pyhtää on niin paljon muutakin kuin Huutjärvi. Siis todella muutakin kuin SE järvi. Reissuillamme olemme löytäneet lukuisia ihania ja vieläkin ihanampia uimapaikkoja. Rantoja. Rantakallioita. Hiekkarantoja. Laitureita ja rantapusikoita.
Tässä jutussa esittelemme teille kaksikymmentä parasta uimapaikkaa Pyhtäällä. Mukana ovat toki myös kunnan yleiset uimarannat sekä uimapaikat. Kunnan ylläpitämät uimapaikat ovat kartalla vihreällä pallukalla merkattuja. Niiden lisäksi tarjolla on monipuolinen joukko uimapaikkoja, jotka eivät ole millään tavalla virallisia eikä niillä näin ollen ole myöskään veden laadun tarkkailua, ulkohuusseja, saatikka kunnollista polkua perille. Nämä löytyvät punaisen pallukan kohdalta. Jokainen retkeilee ja ui omalla vastuullaan, hyviä ja turvallisia tapoja noudattaen.
Pyhtään kunnan sivuilta löytyy virallisten uimarantojen ja – paikkojen vesinäytteiden tulokset. Sinilevätilanteen voit päivittää Suomen ympäristökeskuksen sivuilta täältä. Tässä siis tilanne 18.6.2020.
Olemme tehneet uimapaikoista jokaisesta pienen esittelyn ja sen lisäksi useasta uimapaikasta on jo aiemmin tehty blogijuttu, jonka pääsee halutessaan lukemaan lyhyen esittelyn yhteydessä. Lisäksi uimapaikkoja on luokiteltu seuraavin kuvaavin symbolein:
1. Kärsäjärvi
Kaunis, pieni järvi aivan Huutjärven vierellä. Kärsäjärven maasto on avaraa mustikkametsää ja helppokulkuista polkua. Vesi on kuin linnunmaitoa ja laiturilta pääsee polskahtamaan helposti veden hiveltäväksi. Jalat eivät yletä pohjaan laiturin kohdalla.
Ajo-ohjeet Kärsäjärvelle johtavan polun päähän tästä linkistä.
2. Huutjärvi
Huutjärvi on Pyhtään pääranta. Ranta löytyy aivan Huutjärven kylän keskeltä. Ranta on pääosin hiekkaa ja se sopii koko perheen uimapaikaksi. Rannalta löytyy kesäkahvila, pukukopit ja wc.
Lökören ranta löytyy aivan Lökören venesataman viereltä. Ranta on matala ja läheltä ajavat veneet nostattavat laineita. Kahvila Sagitta on aivan rannan tuntumassa.
Lamminsuolta löytyy rauhaa ja hieman erikoisempi uimapaikka. Tänne suolammelle suosittelemme ottamaan mukaan uimakaverin sekä noin viisimetrisen tukevan köyden. Köysi siksi, että suolammesta on raskasta nousta ylös ja köyden sitominen puuhun lähelle rantaa on helppo ja halpa turvakeino. Lamminsuon suolammesta olemme aiemmin kirjoittaneet täällä.
5. Tarkjärvi
Tarkjärvi on maailman kaunein pieni suojärvi. Matka tänne taittuu joko pieniä polkuja pitkin Valkmusan puolelta tai sitten kanootilla Kymijokea meloen. Tarkjärvelle suosittelemme ottamaan mukaan uimakaverin sekä köyttä noin viiden metrin pätkän vedestä nousemista varten. Tarkjärvi on yksi etappi Tarpojan Taival– vaellusreitillämme ja olemme kirjoittaneet Tarkjärvestä myös erillisen blogijutun täällä.
7. Hirvikosken lossiranta
Lossirannalta pääsee pulahtamaan veteen suoraan laiturilta. Portaat ovat hyvät ja laituri tukeva. Lossirannassa on myös vuokrattavana sauna, grillikota sekä jokiristeilyä varten hieno lautta. Näitä vuokraa Hirvikosken koulun kannatusyhdistys.
Koivuviikki on kallioista ja metsäistä maastoa Tammijärven rannalla. Toisinaan Koivuviikissa tuulee kovaa ja silloin tunnelma muistuttaa lähinnä merenrannalla oleskelua. Tyynellä kelillä paikka on paahteinen ja kallio hohkaa lisälämpöä luihin ja ytimiin. Olemme tehneet Koivuviikista aiemmin jutun, se löytyy täältä.
9. Antinranta
Antinranta on aika syrjässä, mutta ehdottomasti ajamisen arvoinen paikka. Iso, suojaisa ja monenlaiselle uimarille soveltuva. Aiemmin kirjoitettu Antinnannan juttumme löytyy täältä.
10. Yläkoski
Kirkonkylältä, Kymijoen varrelta, löytyy aivan pikkuruinen hiekkaranta joka sopii kaikille. Rannalla on matala hiekkainen uimapaikka mahapohjapolskijoille ja mattolaiturilta pääsee osaavimmat suoraan syviin vesiin. Wc ja piknikpöytä löytyy pidempäänkin viihtyville.
Purolasta löytyy pehmeä hiekkaranta, kuivakäymälä sekä pukukopit. Ranta laskee loivasti mereen ja aurinko paistaa rantahiekalle pitkälle iltaan saakka.
Flakanäs on yksi parhaimmista uimarannoistamme. Ranta on isohko ja sieltä löytyy myös grillikatos, wct sekä naapuritontilta Pyhtään vaunuilijoiden karavaanarialue lisäpalveluineen. Olemme aiemmin kirjoittaneet jutun Flakanäsistä, talvisen tosin, mutta se löytyy täältä.
13. Versso
Verssossa rantaa on pitkälti joka uimarille. Alueelta löytyy kaunista mustikkametsää ja merimaisemaa silmänkantamattomiin. Olemme kirjoittaneet kattavan jutun alueesta ja se löytyypi täältä.
14. Kaunissaari
Kaunissaari on koko päivän reissukohde hiekkarantoineen ja kauniine kalastajakylineen. Lue Kaunissaaren kattava juttu täältä.
15. Koukkusaari
SONY DSC
Kuumaa hiekkarantaa molemmin puolin saarta. Tästä ei lomapäivä parane! Saarella saa helposti vietettyä kokonaisen päivän tutkiskellen rantaa ja nauttien luonnon antimista. Mitään palveluita ei saarelta löydy ja hyvä niin. Kaiken minkä viet saarelle, viet myös pois saarelta.
16. Kuussaari
Hyvin varusteltu retkipaikka vaikka koko päiväksi. Rantoja löytyy pitkin saarta, lähinnä silokallioisia sellaisia. Laiturin tuntumasta löytyy hieno grillikota sekä kuivakäymälät. Olemme kirjoittaneet jutun saaresta aiemmin ja se löytyy täältä.
17. Laguuni
Kun haluat lillua linnunmaidossa tai haluat pienille lapsille matalan rannan hiekkakakkujen tekopaikaksi. Se löytyy täältä.
18. Skitunäs
Pieni ja söpöläinen uimapaikka meren rannalla. Skitunäsistä voit lukea koko jutun täältä.
19. Lovisteininpohja
Mukava ranta joka syvenee loivasti. Rantakivikon jälkeen varpaissa tuntuu lähinnä pehmeää hiekkaa. Lue koko juttumme täältä.
20. Keihässalmen lossiranta
Keihässalmen sillan kupeessa on pieni mattolaituri, jolta voi pulahtaa uimaan. Ranta on matala eli suinpäin ei sitten hypitä mihinkään suuntaan. Onkiminen onnistuu ainakin pikkukalojen määrästä päätellen…
Purolantien liian suuret ajonopeudet sekä kevyenliikenteenväylän puuttuminen, ovat aiheuttaneet lukuisia läheltä piti – tilanteita. Tähän ongelmaan on kekseliäänä ratkaisuna palkattu ahkera poliisimestari, joka valvookin nyt liikennenopeuksia jopa vuorokauden ympäri.
Idea omaan poliisimestariin tuli jo vuosia sitten, eräällä ajomatkalla Mäntsälään, kertoo Meri Markus. Matkalta nimittäin löytyy talo, jonka porttia vartioi samaisessa sinisessä palttoossa seisova poliisimestari. Purolantien poliisimestari on syntynyt Merin taitavan miehen, Markus Kantolan kätösissä.
Purolantien poliisimestari toimii liiketunnistimella. Poliisimestari tervehtii ohikulkijoita väsymättömällä tassun heilautuksella jokaisen kulkijan kohdalla ja samalla nopeusrajoitusmerkki muistuttaa 40 km/h nopeudesta. Tämä tiukka mutka Purolan uimarannan kohdalla, yhdistettynä liian suuriin nopeuksiin on monenkin onnettoman kaasujalan kohdalla päätynyt pusikkoon. Suurimmassa vaarassa ovat kuitenkin pienet jalankulkijat, jotka joutuvat tietä käyttämään päivittäin esimerkiksi koulumatkoillaan.
Poliisimestaria käydään tervehtimässä tiuhaan tahtiin. Osa tulee ihan vain huvikseen moikkaamaan, toisilla on asiaakin. Jos itse haluat käydä tervehtimässä poliisimestaria työssään, jätä mahdollinen auto Purolan uimarannalle ja kävele loppumatka. Mutkaan ei missään tapauksessa saa pysähtyä, sanoo itse poliisimestarikin! Kävelemällä pätkän tienpientareella saat itsekin tuntuman siitä, olisiko poliisimestarilla tarvetta ihan vakinaiseen työsuhteeseen.
Tämä on minijuttu pikkuruisesta piknik-paikasta Kymijoen varrella. Toisinaan tarvitaan vain hieman jotain muuta kuin se oma takapiha ja hiiligrilli. Tässä jutussa piipahdamme siis eväsretkelle Kymijoen rantapenkereelle, keskelle kaunista suomalaista luontoa.
Hevossaari on iso saari Hirvivuolteen ja Hirvikosken välissä. Se on lähes kokonaisuudessaan vanhaa peltoa ja metsää. Saareen johtava jykevä ja omaperäinen silta on ainoa kulkureitti saaressa asuville. Liikennettä sillalla on sen verran harvakseltaan että siinä ehtii hetken nauttia Kymijoen viileästä virrasta. Mitään leiriä siihen ei tietenkään voi pystyttää, mutta eväitä voi syödä vaikkapa laiturilta varpaita samalla vedessä liottaen.
Rannalla on vielä tähän aikaan kevättä odottamassa laituri vesillelaskua. Toissa vuoden heinäkuussa otetuissa kuvissa nautitaan vehreydestä, veden solinasta ja vedessä polskivista kaloista. Silloin matkamme tyssäsi lähinnä tuohon sillan kupeeseen, sillä saaren puolella kimppuumme hyökkäsi verenhimoisten hyttysten parvi. Pienin retkeläinen meinasi päätyä kokonaan niiden evääksi.
Jos sillan toiselle puolen kuitenkin uskaltautuu, on edessä pieni metsätie joka pian kääntyy oikealle suuren pellon reunaan. Siinä pellonreunassa, valkovuokkomeren huojuessa puiden varjossa ja lintujen laulaessa keväisiä laulujaan, on oikein mukava syödä eväitä ja nauttia lämpimän päivän auringosta.
Retkipäivänämme näin keväällä, suuntasimme myös pellon yli joen rantaan. Pellolla näytti kasvavan vain ruohoa, joten uskalsimme näin tehdä. Rannassa oli meneillään valtavat hanhien kokoontumisajot. Toisella puolen jokea oli käynnissä pellon muokkaustyöt ja siellä oli ilmeisesti jonkinlaista pikku ”snäksiä” tarjolla…
Janne on tehnyt vielä iloksenne pienen ilmailunäytöksen. Ihminen kun on aina halunnut osata lentää…
-Saara
Hevossaaren sillan viereen ohjaa Google maps tästä linkistä. Saaran mainitsema polku on karttaan merkitty pinkillä katkoviivalla (pellon kohdalta käännytään siis oikealle). Saaressa on myös mökkejä, joten ollaan kohteliaita ja jätetään pihapiirit rauhaan (punaisella rastilla merkitty pihaan johtava tie).
Kylät ja kivitiet 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.