Pyhtäällä on jokaiselle jotakin, paitsi ehkä kiihkeästä suurkaupungin sykkeestä elävälle täällä näivettyy tylsyyteen. Toisaalta, pieneen maalaiskuntaan tuskin kukaan hakeutuukaan asumaan jos mieli halajaa menoa, välkkyviä valotauluja ja pilvenpiirtäjien silhuetteja pimenevää taivaanrantaa vasten. Sen sijaan Pyhtää tarjoaa vakiasukkailleen sekä kesäajan mökkivahvistuksille puhtaan luonnon, moninaiset merinäköalat sekä aivoille paikan tuulettua kaupungin humuista. Kulttuurista täällä saa kyllä nauttia parhaat palat. Moninaiset tapahtumat, taidenäyttelyt ja konsertit, kuitenkin maltillisesti tarjoiltuna, sopivat pienen kunnan kattaukseen vuodesta toiseen. Harrastaa voit sisäsurffauksesta matonkutomiseen tai savenvalannasta padeliin. Ilmaistakin huvia on vuoden ympäri tarjolla lähes kotiovelle toimitettuna. Lenkkimaastoissa ei ihan heti synny ruuhkaa ja metsästäjä-keräilijä löytää luomuruokaa pakastimen täyteen talvenkin varalle.

Pyysimme lukijoiltamme tarinoita, kuvia tai vaikkapa ihan vain lempipaikan Pyhtäältä. En tiedä oliko tarinoita kirjoittaneet pelkästään kaltaisemme luontoihmiset, mutta ainakin luonnon osuus tarinoissa on merkittävä. Toisaalta, Pyhtäällä luonto pyrkiikin lähes jokaisen kotiovesta sisään. Tavalla tai toisella. Monelle se on elanto tai ainakin sen vaikutus elämään on suuri. Säätä seurataan tiiviisti ja taivaalle kurkitaan myös muuttolintujen aikaan. Täällä kuljetaan polkupyörillä ja kävellen, veneillään ja hiihdetään. Lapset oppivat katsomaan ikkunasta ulos ennen kouluun lähtöä. Verhojakaan ei ikkunat välttämättä tarvitse, sillä luonto koristaa lähes jokaisen talon näkymää.

Tapaamme retkillämme ihmisiä ympäri Suomen ja usein jäämme jututtamaan heitä edes hetkeksi. Yleisillä ulkoilupaikoilla törmää monesti paikallisiin, mutta yhä useammin myös muualta tulleisiin. Eniten on kuitenkin niitä retkiä jolloin emme tapaa ketään. Yhtään ainoatakaan ihmistä monen tunnin reissulla! Joillekin se olisi kauhistus ja ihmetys. Monelle se on kuitenkin juurikin se syy mennä metsään. Olla yksin. Rauhoittua ja nauttia ilman yhtään mitään tai ketään. Latautuminen ja purkautuminen samaan aikaan. Syvä huokaisu jotta jaksaa taas. Jo viisitoista minuuttia luonnossa tekee ihmiselle hyvää. Tutkitusti. Olisiko siinä yksi syy sille, miksi Suomi on maailman onnellisin maa. Luonto on ihanan lähellä.

Ristisaari ”Ristisaari sijaitsee lähellä Kaunissaarta sen eteläpuolella ja varmaan siksi se onkin jäänyt (ainakin meillä) vähemmälle huomiolle. Etukäteen olimme selvittäneet saarelta löytyvän nuotiopaikan ja käymälän. Aidatulla alueella oli myös katos ja ”hyvin varusteltu”puuvaja. Saarella laiduntaa ilmeisesti lampaita kesäisin. Siksi aidat ja portit. Retki päivämme oli tyyni ja helteinen, joten rantautumispaikalla ei ollut niin väliä. Länsipuolen matalaan kalliorantaan saimme veneen kivien välistä pujoteltua. Saari on kasvustoltaan yllättävän monipuolinen ja matka nuotiopaikalle kävi lehtometsän läpi. Tiesin entuudestaan saarella olevan sodanaikainen tykkiasema, joka löytyikin läheltä rantautumispaikkaamme. Tykkiasemalle johtava juoksuhauta oli raivattu ja kohdetta muutoinkin huollettu. Aika vaikuttava kokemus kaikessa hiljaisuudessaan. Sen sijaan reitti maanalaiseen kivillä peitettyyn toiseen tilaan oli umpeen kasvanut niin ettei shortseissa viitsinyt lähteä yrittämään. Saari on kohtuullisen suuri ja eväät syötyämme päätimmekin kiertää sen jalkapatikan sijaan veneellä. Paljon sileitä kallioita ja kivikkoa. Eteläkärkeä kiertäessä oli hankalaa olla osumatta kiviin, mutta matkalla itäpuolta Kaunissaaren pitsalle oli alla jo syvempää vettä. Tällainen monipuolinen luonnonkaunis paikka, jossa kesän yhtenä parhaimmista päivistä ei ollut ketään muita. Ei yhtä ainutta toista venettä! Niin aion mennä uudestaan pitkätlahkeet mukana ja kiertää saarenkin jalkaisin ja nuuskia ainakin jokatoisen kivenkolon! Ja kerätä ajopuuta kaverille kotiinviemisiksi!” Kuvat ja tarina Ristisaaresta lukijamme AK

Lukijoidemme lempipaikkoja löytyy ympäri kuntaa. Toiset rakastavat rehevästi rönsyilevän Kymijoen maisemia pohjoisemmassa päässä Pyhtäätä ja esimerkiksi Hirvikosken lauttarannasta löytyy eräänkin lukijan lempipaikka. Toisaalta myös meri antaa Pyhtäälle omanlaisensa maiseman hieman karummalla ja joskus jopa raivoisasti pärskivällä Äyspäänselällä. Kokkovuorelta onkin upeat näkymät pitkälle etelään, jopa Suursaareen saakka.

Kluppholmen laittaa sydämen sykkimään jollakin saareen rakastuneella lukijallamme. Munapirtistä löytyy jollekin tärkeä erakko-Henrikin kallio ja kalliolta kaunis vanha mänty. Siihen tarinaan mekin aiomme tutustua paremmin. Joku lukijamme on valinnut lempipaikakseen vielä uudenkarhean Heinlahden lintutornin. Sieltä saakin ihastella laajaa kirjoa erilaisia lintuja, niin muutto- kuin pesimäpuuhissaan. Natura-alueen reunamalla sijaitsevan lintutornin on löytänyt jo moni lintuja tiiraileva luontoihminen.

Mänty ja graniitti/Koivuviikki ”Olen kohta parikymmentä vuotta kuljeskellut pyhtääläisiä metsiä, kalloita könynnyt ja Valkmusan suolla viettänyt pääsiäisen kelirikkoa, jouluyön kuunkajoa ja kevään vihreyttä. Eli olen tulokas, maahanmuuttaja, kaukaa Kymijoen latvavesiltä, Päijänteen yläpuolelta. Ja niin vaan olen tänne juurtunut, paikkani löytänyt, ihmiset, luonnon ja elämän. Kun joku mieltä synkistää, suuntaan Koivuviikin kallioille. Joskus lasten kanssa uimaan, joskus jäälle kalloiden pintaa Tammijärven tasosta tutkimaan, joskus makkaratulille ja useimmiten vain istumaan, katsomaan, kuuntelemaan. Samat kivet, samat puut, samat kalliot, joka kerta. Ja joka kerta  jotain uutta. Pieniä mäntyjä kallionuurteissa, toinen toistaan upeampia bonsaita, sitkeitä ja vuosikymmeniä paikallaan kasvaneita. Ja se avaruus, tila, väljyys joka kallion päältä aukeaa, pilvet joka kerta uniikit. Väri vauhtuu auringonlaskun oransseista ja violeteista myrkyn harmaisiin, keskikesän lämpö syksyn sumuun. Ja joka kerta, joka ikinen kerta, siellä on hyvä olla. Riittää, kun istun, katson ja olen. Kallio siinä jalan alla, ikää puolentoista tuhatta miljoonaa vuotta, noin, suurinpiirtein. Männyilläkin helposti pari sataa vuotta, jos kasvaa saavat. Kun sen kallion, graniitin, rapakiven perspektiivistä katsoo itseään ja ihmiskuntaa, huomaa, että tulokkaitahan tässä ollaan, maahanmuuttajia kaikki. Ja sitä toivoo, että se näkymä, pilvet, kivet ja puut jää lastenkin lasten ja niiden lasten koettaviksi. Sen kallion suhteen olen aika luottavainen, kyllä se pysyy. Elollisesta luonnosta vastuu on meillä, ihmisillä, pyhtääläisilläkin. Oman pyhtääläisyyteni olen vähän ajatellut varmistaa sillä, että jonain päivänä muutun männyksi. Vaikka bonsain kokoiseksi, aluksi.”

Kuvat sekä tarina Mänty ja graniitti lukijamme JU

Miten voisi edes valita parhaan paikan Pyhtäältä? Paras paikka on useimmiten juuri se, jonka on sillä hetkellä valinnut ollakseen. Siihen mielentilaan. Siihen hetkeen. Jos valitsee vapaapäivänään paikan jonne mennä, harvoin sitä ikävään paikkaan päätyy. Vaihtoehtoja on toki paljon ja valinta saattaa mennä metsään, ihan kirjaimellisesti. Se että tekee päivästään ainutlaatuisen juuri siellä minne päätyi, on rikkaus. Kaikesta ja kaikkialta löytyy onnenhippuja ja lempipaikkoja.

Hummerkärrin polku ”Metsätie, melkeinpä polku, muutama sivuhaara, jotka kapenevat ennen katoamistaan. Huhtikuussa sinne pitää mennä ajoissa, ennenkuin yksikään on ehtinyt nousta. Sitten pitää antaa raportti ystävälle, heti metsästä. ”Ei, ei ole vielä, ei ainuttakaan, ehkei tulekaan!” Sitten, viikon päästä pitää mennä uudestaan. Silloin pitää kytätä sen polun reunus tosi tosi tarkkaan. Ja siitä, mistä traktorin pyörä on penkkaa edelliskesänä vähän murtanut, siitä se löytyy. Ensimmäinen korvasieni! Gyromitra esculenta. Se on valokuvattava ihan maassa mahallaan maaten, jotta perspektiivi saisi sen näyttämään mahdollisimman isolta ja komealta. Ja raportti loviisalaiselle: ”On, onhan näitä, korvasieniä nyt Pyhtää pullollaan, on toki. No vajaa ämpärillinen…” Ja siitä se alkaa, sen lajin hulluus. Seuraavat viikot minä vipellän pitkin vuoden, kahden vanhoja hakkuuaukkoja, joskus niistä löytyy korvasieniä, joskus ei. Selityksiä löytyy kuin kalamiehiltä. Edelliskesän kuivuus, maaperän rakenne, laikutus, kevään vesitilanne. Kun kesäkuu viimein lopettaa korvasienien keittohuurut ja läpituuletus keittiöstä helpottaa hapensaantia, voi ruveta odottamaan kanttarellejä. Huomauttaisin, että siinä sienessä on vähintään kaksi tee-kirjainta. Jos Kotus tai muu auktoriteetti väittää muuta, niin kirjoitan sen kantttarelli. Ähä-Kuttti. Siihen Hummerkärrin polulle tulevat ensimmäiset kanttarellit jäävät aina pieniksi. Ovat kuivakkaa sorttia. Mutta ovat merkkinä, että nyt voi alkaa etsiä. Nyt voi olla niitä tulossa. On se vaan hyvä polku, tiepohja. Niin, onhan siellä sivupolulla se yksi kohta vielä. Se, minne tulee kultarouskuja. Niitä kaunottaria. Niitä pyhtääläisiä. Joilla voi rehvastella loviisan suuntaan. Mutta ei kerrota, että se on Hummerkärrin polulla. Eihän tässä nyt niin tyhmiä olla.”

Tarina Hummerkärrin polusta sekä sienikuvat lukijamme JU

Mitkä ominaisuudet ovat niitä, joiden takia palaamme jonnekin yhä uudelleen ja uudelleen? Miksi jokin yksittäinen asia muuttuu mielessämme tärkeäksi ja rakkaaksi? Kivi tai puu, maisema, peltoaukea, rakennus. Ehkä siihen liittyy muistoja lapsuudesta. Ehkä olet kokenut sen äärellä jonkin suuren tunteen. Tai ehkäpä se vain tuntuu hyvältä. Kaikki vaihtoehdot ovat oikeita. Ihminen tarvitsee kiintopisteitä elämälleen ja asioita jotka laittavat mielen ja mittasuhteet järjestykseen. Ajattele jos mikään ei koskaan tuntuisi miltään. Jos mikään asia maailmassa ei olisi sinulle tärkeä. Jos mikään ei laittaisi sydäntäsi pamppailemaan. Jännitys, löytämisen riemu, rakkaus, henkeä salpaava maiseman kauneus…

Mummola ”Istun kalliolle ja se tuntuu lämpimältä paljaiden jalkojeni alla. Katselen ja kuuntelen. Tuttuja ääniä ympärilläni ja niin rakas pihapiiri. Käpytikka lennähtää lähipuuhun. Se rummuttaa merkiksi reviiristään. Naurahdan sille. Se seuraa minua yleensä kaikkialle ja tulee nakuttamaan käpyjä pääni yläpuolelle. Lastut vain lentelevät ja nypin niitä sitten hiuksistani. Käännän katseeni taivaalle. Aurinko paistaa kuumasti ukkosta enteilevien pilvien lomasta. Sen säteet heijastuvat kalliolta vieläkin kuumempina. Jostain kaukaa kuuluu jo vaimeaa jyrinää. Pääskysten kimeät huudot kaikuvat vanhojen rakennusten seinistä. Öttiäiset lentävät nyt matalalla. Katselen edessäni pientä metsää ja peltoplänttiä jonka savinen maa on rutikuiva ja kivikovaa. Siihen on turha yrittää lapiota iskeä ennen kunnon sadetta. Ruoho kasvaa kohisten juhannukseen saakka. Sen jälkeen riittää vain yksi kerta viikossa ruohonleikkurilla. Juhannuksen jälkeen puiden heleä vihreä on muuttunut tummemmaksi. Klapit kuivuvat kalliolla ja kasa pitäisi heitellä liiteriin. Tip. Tip. Poskelleni putoaa ensimmäiset pisarat. Niiden kaverit melkein sihisevät tulikuumalla kalliolla. Käyn selälleni ja nautin jokaisesta pisarasta.” SK

Pyhtään lempipaikkojen TOP10. Nämä paikat kerrotaan olevan kirjoittajilleen tärkeimpiä ja ne toistuivat useammassa viestissä.

1. Oma koti tai mökki. Tietenkin!
2. Strukan sulut. Kaunis ja ainutlaatuinen.
3. Valkmusa
4. Kirkko
5. Kaunissaari. PYHTÄÄN Kaunissaari!
6. Äyspäänselkä. Kunnioitusta herättävä.
7. Kymijoki. Sieltä löytyykin Suomen kauneimmat melontamaisemat!
8. Flakanäs
9. Tammijärvi
10. Munapirtti

Paikkojen lisäksi ihmissielu tuppaa kiintymään myös asioihin. Joskus hassuihinkin sellaisiin. Itse kävin vuosia silittelemässä erään pitkään pystyssä pysyneen kelopuun sileää pintaa kunnes talvimyrsky kaatoi puun. Muutaman kyyneleen saatoin tirauttaa viimeisellä kerralla sen katkennutta runkoa hivellessäni. Sammalet kivien päällä kutsuvat myös koskemaan ja jos ne on revitty rumasti saatan ihan suuttua. Lukijoidemme kertomuksissa lempipaikkoihin kuuluu mm. oman mökin rantakivi, jolla on istuttu lapsesta saakka onkimassa sekä erään lukijan pieni kivenkolo, johon täytyy ohimennessään käydä huhuilemassa. Sitäkin huhuilua on harrastettu lapsesta saakka. Tällaiset asiat ja rituaalit tuovat meille pysyvyyttä ja toisaalta, pieni lapsekas hassuttelu ei ole koskaan pahasta.

Meillä jokaisella on varmasti oma lempipaikkamme maailmassa. Joinain aamuina se on ihan vain se oma sänky lämpimän peiton alla. Jotkut aamut taas kutsuvat seikkailulle. Ota aamun haaste vastaan ja anna itsellesi mahdollisuus löytää uusi oma lempipaikkasi ihan vaikka siitä läheltä.

Terveisin, Saara

ps. osa minulle lähetetyistä tarinoista katosi messengerin bittiavaruuteen! Tiedän sen, koska näin niistä vilauksen. Laitathan minulle viestiä jos näin kävi ja tarinasi puuttuu jutusta. Haluaisin kovasti jakaa ihan kaikki tarinat jotka minulle lähetettiin. Uusiakin mahtuu vielä mukaan lisättäviksi jos joku niitä haluaa kirjoittaa.