Ampiaisen syntymä

Tällä kertaa meillä onkin TODELLA erilainen blogijuttu teille luettavaksi. Toivomme tästä palautetta, niin risuja kuin ruusujakin. Pörriäiskammoisille toivon tämän toimivan vaikkapa siedätyshoitona. Kuva kerrallaan. Ampiaiset ovat myös oma akilleen kantapääni ötökkämaailmassa ja yritin nähdä tässä kaikessa sen kauniimman puolen…

Puuliiteriimme olivat ampiaiset tehneet ison pesän. Jotta saisimme talven puut sateelta suojaan, oli pesä poistettava. Kiukkuisia pörisijöitä iski kimppuun heti kun puuliiterin ovelle uskaltautui edes hiipiä, joten Janne sai toimia urheana ampiaishäätäjänä.

Ensimmäinen päivä meni tunnustellessa populaation kokoa, ilman suojavarusteita. Seuraavaksi päiväksi varustukseen sitten kuuluikin jo saappaat, paksut housut, hyttyshattu, kestävä takki, toppahanskat, rullallinen ilmastointiteippiä ja imuri.

Teippasin Jannen siistiin pakettiin ja lopulta lähes avaruuspukuun sonnustautunut klapikasan pelastaja katosi puuliiterin uumeniin. Itse poistuin suosiolla lasten kanssa takavasemmalle. Kun puukasaa oli purettu hieman ja alta paljastui pesän rakenteet, toi Janne niitä pala kerrallaan meille muillekin nähtäväksi. Mikä kaunis ja järjestelmällinen rakennelma se olikaan! Pidimme koko perheen voimin pienen biologian tunnin (tai parikin) ampiaisen kehityksestä. Ihan lähiopetuksena!

Toukat olivat siisteissä kennoissaan kokojärjestyksessä. Pienimmät olivat vain nuppineulan kärjen kokoisia ja isoimmat pursusivat jo ulos ahtaista kennoistaan. Joidenkin kennojen päälle oli ”kudottu” harso ja jotain siellä liikkui…

Valmis ampiainen siellä leikkasi vahvoilla leuoillaan tietään ulos. Huomasimme että useammassakin kennossa oltiin hereillä ja mietimme, onkohan ne kovinkin vihaisia ulos päästyään? Olimmehan hajottaneet heiltä kodin…

Olimme valmiita pakenemaan kiukkuista ampiaislaumaa, mutta yllätys olikin melkoinen. Ensimmäinen kuoriutunut ampiainen ei välittänyt meistä tuon taivaallista, vaan alkoi välittömästi hoitaa pienempiä lajitovereitaan. Tarkasti jokaisen kennon käyden ja myötäpäivään kiertäen, se kurkotteli hoitamaan pienimmät toukat kennon pohjalta ja tuntosarvillaan hellästi hivellen myös ne kennoistaan pursuavat lihavat proteiinipatukat.

Katselimme touhua pitkään kun uusia valmiita ampiaisia kuoriutui hoitamaan tätä jäljellä olevaa pientä yhdyskuntaa. Linnut kärkkyivät herkkupaloja selkämme takana ja luulenpa että aika moni niistä sai nauttia lihavasta toukasta vielä iltapalan aikaan. Jätimme rikkoutuneen pesän nimittäin heinikkoon ja luonto hoiti tavalla tai toisella tämän tragedian loppuun.

Viimeisissä kuvissa on ampiaisen kehitysasteita. Toukka muuttuu jossain vaiheessa kennostossa ihan nestemäiseksi ja siitä sitten taas jatkaa kehitystään kohti jalat ja siivet omaavaa paremmin tuntemaamme ampiaisen muotoa. Ampiaisista voit lukea lisää vaikkapa täältä tai täältä. Tämä juttumme perustuu vain siihen mitä näimme ja sen kummempaa tieteellistä pohjaa ei tällä tarinalla ole. Kuvissa on sekä Jannen että minun ottamia kuvia.

-Lämpimin kesäterveisin Saara

Peltolanmäki Highland -tila, Heinlahti

Peltolanmäki Highland -tila sijaitsee keskellä asutusta, aivan tiheän omakotialueen reunamilla. Moni lähellä asuva ei edes tiedä, että naapurina laiduntaa lähes 60 päinen ylämaankarja. Niin hyvin otsatukkaiset kaverit laitumilleen maastoutuvat. Ja mitkä maisemat niillä onkaan hoidettavanaan!

Peltolanmäki Highland -tilan nuori isäntä Sakari, on tilallinen jo kolmannessa polvessa. Tilan töissä avustavat myös Sakarin vanhemmat sekä sisarukset. Ja töitähän riittää. Tilalla on karjan käytössä  laitumia noin 25 hehtaaria sekä peltoja 30 hehtaaria. Kaikki se maamäärä valjastettuna ekologiseen luomutuotantoon. Ylämaankarja syö lähes pelkästään heinää ja sitä ne saavat luonnonlaitumen lisäksi myös oman pellon sadosta. Karjan lanta kiertää lannoitteeksi luomuviljelyyn pelloille ja sieltä takaisin mehevänä märehdittävänä suoraan ammujen heinähäkkiin. Karja kasvaa komeaksi täysin ilman tehotuotantorehuja.

Pääsimme Sakarin mukana laitumille, ammurapsutusreissulle. Valtavat eläimet ovat säyseitä ja suurin osa katselikin meitä vieraita sen enempää kyläilystämme häiriintymättä. Jopa ammumammat vasikoineen päästivät meidät ihan viereen kuvaamaan. Eloveena kiinnostui kamerasta niin paljon, että linssistä sai pyyhkäistä tahmaisen lipaisun jäljet ennen seuraavaa kuvaa.

Ylämaankarja tuli Peltolanmäen tilalle vuonna 2010. Rotu pärjää hyvin kylmissä olosuhteissa paksun turkkinsa ansiosta eikä kaipaa lämpimiä sisätiloja edes kovimmilla pakkaskeleillä. Ylämaankarja on kotoisin Skotlannista ja erityisen hyvä naudan alkuperäisrotu maiseman hoitoon myös vetisillä laitumilla. Peltolanmäen laitumet ovat osin natura-alueella ja Heinlahden rantaruovikko pysyykin kurissa juuri laiduntavan karjan ansiosta. Voiko onnellisempaa lihakarjaa olla, kuin valtavilla luonnonlaitumilla vapaasti ruohoa syövä ammu?

Peltolanmäen Highland -tilan karja siis laiduntaa ulkona ympäri vuoden. Vasikointikin tapahtuu ulkona. Huhti-toukokuun aikana putkahtelevat maailmaan nallekarhun näköiset pikkuvasikat. Juuri ennen H-hetkeä ammumamma ohjataan laitumelta pienempään aitaukseen. Vasikka saattaisi muutoin syntyä mihin tahansa laitumen kolkkaan ja varsinkin Ulla-Helenan mielestä on kaikille turvallisempaa tietää, että pienet ovat valvovan silmän alla elämänsä ensimetreillä. Ulla-Helena puhdistaa rapaisia utareita ja auttaa pientä vasikkaa löytämään ensimaiskut ammumamman maitobaarista. Kun homma hoituu hyvin, voidaan Peltolanmäellä huokaista helpotuksesta. Ainakin seuraavaan poikimiseen saakka. Yleensä kaikki menee hyvin, mutta toki joskus joudutaan poikimisessa auttamaan hieman enemmän. Ylämaankarjalla on tarkka hierarkia ja joskus sarvia kalistellaan oikein porukalla. Tällaisessa tilanteessa ovat varsinkin tiineiden lehmien vasikat vaarassa ja silloin on Peltolan väki jalkautunut pellolle riitoja selvittelemään. Sarvia väistellen.

Jokaiselle syntyvälle vasikalle annetaan nimi ja niiden muistamisessa onkin jo aika työ. Pörröisestä otsatukasta ja sarvista huolimatta jokainen on kuitenkin omanlaisensa persoona. Pieniä tai suurempia tuntomerkkejä on helppo löytää vieraankin, kun hieman tarkemmin ammuja katsoo.  Vanhimmat lehmät tilalla ovat jo 9 vuotiaita ja niiden metkut ovat Peltolanmäellä tuttuja. Uusimpien nimet voi aina varmistaa korvassa olevan merkin avulla ja metkutkin tulevat varmasti tutuiksi pikkuhiljaa, kunhan pörröiset vasikat hieman kasvavat.

Ulla-Helena huolehtii ”otsatukkabuffalon” kauneudesta kampaamalla tukan ojennukseen. Kun kampaaminen Ulla-Helenan mielestä riittää, on Adina asiasta hieman eri mieltä. Lisää kampausta, kiitos! Lopulta Adina kuitenkin suostuu kuvattavaksikin. Kaunis tukka tuli!

Huomaamatta ilta on ehtinyt pitkälle. Aurinko laskee ja ammut haukkaavat iltaheinää kultaisen kimmeltävällä laitumella. Lintujen sirkutus kuuluu kevätillassa… ja Sakarin varpaat on hoidettu tehokkaasti hellivällä mutakylvyllä. Mulla ja Jannella saappaat pelasti varpaat pahimmilta mutakylpykuopilta.

-Kesäterkuin Saara

 

Olen kantanut väsyneenä perheenisänä niin monta 400 g:n jauhelihapakkausta marketista kotiin, etten jaksa edes muistaa. Myös grillimme on tutustunut vaikka minkälaisiin kauppojen lihatuotteisiin. Vaikka olen itse mainostanut Sakarin tuotteita, ja todennut ne kaikinpuolin erinomaisiksi, niin arjessa ostopäätökset ovat puhuneet toista kieltään: Siltis ja Sutelan Prisma ovat saaneet suurimman osan lihahankintojeni euroista.

Jokin aika sitten tein lihanostajan ryhtiliikkeen ja hankin Sakarin ammuja 15 kg jääkaappiin ja pakastimeen. Ensikosketus superherkkuihin tapahtui kun ostin Sakarilta 2 kg:n naudan rintapalan ja hellästi lämmittelin sitä 100 asteen tuntumassa uunissa ehkäpä sen 8 tuntia, ja hyvillä mausteilla nautimme nyhtönautaherkun viimeiseen muruun asti.

Suurin osa jauhelihasta on tullut minulle pakasteena. Liha pakastetaan suoraan teurastamolla, jolloin voin ostaa samalla helposti suuremman erän. Vähärasvainen liha säilyy pakastimessa erittäin hyvin (n. vuoden, mutta kuka sitä nyt niin pitkään siellä ehtii pitää :D) Saara ei pidä medium-pihveistä, mutta hän on muutaman kerran säikäyttänyt minut pahemman kerran, kun on ilmoittanut, että sulattamani Ylämaankarjan jauheliha tuoksuu ja näyttää siltä, että sitä tekisi mieli syödä raakana 😀 Totuuden nimissä on kyllä sanottava, että en pystynyt viimeisimmästä lasagnesta sanomaan, että pöydällämme oli Ylämaankarjalasangea. Lihasta sanotaan, että maku on riistaista, mutta maku ei mielestäni ole samalla tavalla vahva kuin esim. hirvellä tai villisialla. Liha on kauniin tummanpunaista. Ylämaankarjasta saa taivaallisia pihvejä ja muita uuniherkkuja.

Jauheliha maksaa esim. 15 € /kg (tilanne kesäkuussa 2018), joten lihan kilohinta on korkeampi kuin markettien perusjauhelihojen. Jos on mahdollisuus hieman panostaa lihan laatuun, niin tässä on oiva tilaisuus. Liha on supereläinystävällisesti tuotettua. Karja ei kärsi esim. talvella pienissä karsinoissaan. Vasikat saavat viettää lapsuutensa emojensa hoivassa vapaana laitumella. Liha on laadultaan huippua, luonnonmukaisesti tuotettua ja se on läheltä! Lupaan itse pysyä Sakarin asiakkaana. Toivottavasti saan kavereita, ja saamme omilla ostopäätöksillämme autettua tällaisia pientiloja ja nautittua sen huipputuotteista myös jatkossa.

Peltolanmäen Highland -tila löytyy osoitteesta Huutjärventie 240, Pyhtää. Google mapsin linkki tilalle löytyy tästä. Huutjärventieltä ei ole pihaan osoittavaa kylttiä, joten käänny vain rohkeasti pienemmälle tielle. Ensimmäiset aidatut laitumet tulevat näkyviin käännöksen jälkeen heti vasemmalla, joten ei jää kyllä epäilys siitä, että onko tullut oikeaan paikkaan.

Seuraavat avoimet ovet ovat lauantaina 9.6 klo 12-18. Tervemenoa!

käännös-peltolanmäki

-Janne

 

 

 

 

Skitunäsin virkistysalue

Pyhtään kunnalla on maillaan useita, kuntalaisten käyttöön tarkoitettuja virkistysalueita. Tietoa näistä löytyy aika huonosti, mutta olemme retkillämme törmänneet jo useampaan tällaiseen retkikohteeseen. Ihan vahingossa.

Skitunäsin virkistysalue on ihana, pieni ranta, keskellä ”ei mitään”. Naapurit kyllä löytyvät molemmilta puolilta, mutta ranta on aika lailla katseilta suojassa kumpaankin suuntaan. Vallitseva tuulensuunta on lounaasta ja se kyllä kuvauspäivänäkin näkyi pieninä kuohupäinä aaltojen harjalla. Ylempänä rannassa oli vielä jopa kylmä (onhan toki toukokuu), mutta alhaalla kivien suojassa ja lämpimää hohkaavan hiekan äärellä sen sijaan ihanan lämmintä ja kesäistä.

Rannassa oli runsaasti meren tuomaa kaislikkoa, mutta muuta roskaa ei juurikaan ollut. Ihmeen siisti ranta siis! Alueella on puuseet ja jonkun betonirenkaasta kyhäämä nuotiopaikka. Parkkipaikka on iso ja pyörätuolilla pääsee avustajan kanssa ihan rantaan saakka.

Pienellä siistimisellä alue olisi hyvinkin viihtyisä kesäpäivän viettopaikka. Emme ole täällä aiemmin kesäaikaan käyneet, joten rannan kaislikkoisuudesta myöhemmin kesällä ei ole tietoa. Nyt merestä pilkotti jonkin verran kaislikon alkua, eli jonkinlaista kasvustoa rantaveteenkin ilmeisesti nousee.

Päärannan lisäksi virkistäytyä voi myös toisella, hieman pienemmällä rannalla. Se löytyy lyhyen niemenkärjen takaa, vasemmalta puolelta päärantaa, merelle päin katsottuna. Sinne pääsee joko metsäpolkua pitkin tai vesirajan kivikossa kävellen. Tämän pienemmän rannan erikoisuus on juurenkolosta pulppuava makeanvedenlähde. Kerro jos sinäkin bongasit sen!

Molemmilla rannoilla on pienuudestaan huolimatta paljon tutkittavaa. Uhanalaiseksi luokiteltu kärkiemokotilo saattaa näyttäytyä rantakivikossa. Muut vesikotilot ja simpukat sekä meren sileiksi hiomat aarteet vievät mukanaan moneksi tunniksi. Aivan rannassa on ihanan sileää hiekkaa ja vesi ei ainakaan kovin äkkisyvältä vaikuta. Isompaa pohjakiveä on heti hieman syvemmälle mentäessä.

Tämä, ilmeisesti EU:n rahoittama, maakuntareittihanke saukkologoineen, on kyllä sellainen mysteeri, että siihen ei olla vielä selvyyttä saatu. Näitä kylttejä putkahtelee ilmoille milloin missäkin paikassa, mutta guuggelointi ei ole vielä avannut asiaa juuri mihinkään suuntaan. Kylteistä ja opastauluista päätellen tämä ei mikään hirmuisen vanha hanke voi olla, mutta oikeaa hakusanaa emme ole keksineet asian selvittämiseksi. Vinkkejä otetaan vastaan.

Skitunäsin virkistysalue ei ole virallinen uimaranta ja siksi siellä on mahdollista myös koirien käydä polskimassa. Jokainen vastuullinen koiranomistaja tietenkin korjaa lemmikkinsä jätökset muidenkin ulkoilijoiden viihtyvyyden varmistamiseksi. Kuvauspäivänä reissukoira Deri ei poikkeuksellisesti tarennut uimaan, mutta nautti sen sijaan merituulesta ja ihanista kesäisistä tuoksuista, silmät kiinni nuokkuen.

Skitunäsintietä kotiinpäin ajaessa voit bongata matkalla vielä hauskan näköisen kuusen. Kuusi on uimarannalta lähdettäessä tasan 1,5 km:n kohdalla, tien oikealla puolella. Tämän kuusen yhteen oksaan on kehittynyt valtava tuulenpesä ja se onkin todella komean näköinen.

-Saara

Retkikohde löytyy navigaattorilla osoitteella Skitunäsintie 232, Pyhtää. Google maps opastaa hienosti perille tästä linkistä. Kohteeseen mentäessä, yllä näkyvä Pyhtään kunnan virkistysalueen kyltti jää tien oikealle puolelle. Kyltin kohdalta näkyy rannan pysäköintialue ja puukäymälät.

Ranta on pienehkö, mutta viihtyisä. Rannan hiekkaranta-osuus on varsin kapea, vain n. 30 metriä leveä. Naapureiden rajat erottuvat maastossa: merelle päin katsottaessa, oikealla olevaa rajaa merkitsee selkeä puinen aita, ja vasemmalla oleva raja löytyy pienen niemen kärjen takaa, jossa aidan virkaa ajaa matala kiviröykkiö. Alla olevat kartat havainnollistavat rannan muotoa. Rannan ympärille kartassa on punaisella merkitty virkistysalueeseen kuuluva maa-alue.

skitunäs-piirros1

skitunäs-piirros2

Mukavia reissuja!

– Janne

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Munasuo, Valkmusa

Aakeetalaakeeta, himmeän valkeeta. Laskiaissunnuntai valkeni jokseenkin tasaisen harmaana. Keuhkot toivoivat pientä happihyppelyä, joten suuntasimme kohti Munasuota. Kävimme täällä jo itsenäisyyspäivänä tutkailemassa reittejä, mutta reissu oli sen verran vetinen, että se päätyi omalta osaltani vyötäröä myöten suonsilmään. Useampaankin kertaan.

Olin varautunut uuteen reissuun ostamalla kahdet lumikengät paikalliselta nettikirppikseltä. Bongasin vähän käytetyt Tubbsit sauvoineen ja ostin ne sen kummemmin alaan tai välineisiin perehtymättä. Aikaisemmat kokemukseni lumikenkäilystä ovat vuosien takaa ja siitä muistan vain sen, että vihasin sitä. Lumikengät irtosivat jatkuvasti, ne olivat jäykät, painavat ja kaikinpuolin kamalat kulkea. Kauhean paljon pahempaa ei siis voinut olla luvassa.

Toimin myös kaikinpuolin huonona esimerkkinä jälkikasvulleni reissuun lähdön valmistautumisessa. En nimittäin edes kokeillut lumikenkiä ennen tositoimia. Yllätys oli siis melkoinen. Lumikengät istuivat jalkaan täydellisesti. Lukot olivat helpot ja varmat ja vaikka rämmimme hakkuuaukiolla risujen seassa tovin matkaa, en kertaakaan epäillyt pysyvätkö lumikengät matkassa. Kulku oli kenkäpeliä huomattavasti kevyempää, niin lumenpeittämässä risukossa kuin yllättäen paikoin sulalla suollakin.

Munasuolla oli tasaista vaaleanharmaata joka suuntaan. Horisontin reuna hämärtyi, vaikka etäisyydet eivät olleet kovin pitkiä. Luntakin satoi hieman ja tuuli oli vilpakka. Liikkeessä oli syytä pysyä lämpimikseen vaikka pakkasta ei ollut edes kymmentä astetta. Meidän lisäksemme suolle oli uskaltautunut vain yksinäinen hirvi sekä lumimies. Jäljistä päätellen. Reissukoira Deri jätettiin tällä kertaa kotiin. Hangessa kahlaaminen alkaa vanhalle koirulille olla hieman liikaa.

Munasuon maisema talvella on karua. Muutamia kitukasvuisia puita ja pientä varvikkoa. Suota reunustaa metsämaisema ja muutamat puiden peittämät kukkulat. Syksyllä suolla on varmasti upea ruskan värittämä sammalmatto askelen alla. Sitä on ehdottomasti tultava katsomaan. Harmaasta kelistä huolimatta, ison suon rauhallinen tyhjyys oli retken arvoinen. Siellä, keskellä autiota avaruutta, voi tuntea itsensä vain pienenpieneksi osaseksi tätä huimaa luontoa, joka meidät ympäröi niin monenlaisilla ja vaihtuvilla maisemilla.

Suolla oli paikoin lumenpeittämiä, mutta ihan suliakin kohtia. Lumikengillä pääsi hyvin joka paikkaan, mutta saappaalla saattoi upota aika syvällekin. Märkiin kenkiin on siis varauduttava huonolla varustuksella.

Tässä vielä muutama kuva kotimatkalta. Tällainen harmaa keli inspiroi lähinnä mustavalkoisiin kuviin ja maalaismaiseman hieman vinkurat ladot ovat lempiaiheitani. Valokuvat muutoin tässä jutussa ovat meidän molempien ottamia.

Testasimme vertailun vuoksi Derin kanssa vielä Pyhtään kirjastolta lainattavat TSL- merkkiset lumikengät (6 paria lainattavissa tällä hetkellä). Tubbseihin verrattuna ne olivat jalassa huomattavasti painavamman tuntuiset ja hieman kömpelöt. Kantopintaa toisaalta on enemmän, joten painavampikaan ihminen ei uppoa kovin syvälle hankeen ja sehän on tarkoituskin. Pito oli huonompi risukkoa ylittäessä sekä jyrkkää kalliota laskeutuessa, mutta sillä ei ole merkitystä jos kävelee lähinnä tasaisessa maastossa. Säätömekanismiin oli mielestäni käytetty aivan liikaa ”insinööriä”, sillä helpommallakin olisi saatu aikaan täysin toimiva säätö. Kun säädöt oli kerran saatu kohdilleen, lumikengät oli helppo ottaa pois ja laittaa takaisin jalkaan. Esim. evästauoilla tämä on tärkeä ominaisuus.

Asiat joihin itse kiinnittäisin huomiota lumikenkiä ostaessani:

-Irtonainen kanta (tarvittaessa lukituksella). Mahdollistaa normaalin askelluksen, sillä kanta nousee irti lumikengästä ja päkiä pääsee painumaan maata kohti.

-Kenkien keveys ja leveys. Pieni ihminen joutuu liian leveillä kengillä kävelemään jalat harallaan. Se on rankkaa sekä rasittaa turhaan polvia ja lonkkia.

-Säätöjen helppous ja tukevuus. Lumikengät eivät saa ”huojua” jalassa ja niiden pitää pysyä tukevasti mukana rankemmassakin maastossa. Tähän vaikuttaa myös kenkien mitat. Säännölliseen omaan käyttöön kannattaa valita itselle juuri sopivat lumikengät ja jättää valtavilla säätövaroilla varustetut kauppaan. Tämä ei tietenkään ole mahdollista silloin, kun samoja kenkiä käyttävät monenkokoiset ihmiset.

-Pohjan pito/piikit. Tämä on tärkeää silloin, jos kuljetaan vaihtelevassa maastossa. Lumen alla on kiviä, kalliota, oksia ja juuria. Niiden yli on päästävä ilman liukastumisen vaaraa.

-Sopivat sauvat. Lumikenkäily on huomattavasti mukavampaa sauvojen kera.

-Saara ja reissukoira Deri

 

Meikkis oli sitten tästä kolmikosta se, joka sai testata Munasuota ilman lumikenkiä. Huopavuoret talvikumppareihin ja matkaan. Vähälumiset talvet ovat siitä mahtavia, että metsä on tavoitettavissa lähes läpi vuoden ilman lumikenkiä tai suksia.

Saappaan varret riittivät lähes joka paikkaan. Tästä huolimatta, hieman kateellisena kuitenkin seurailin kahden menninkäisen hyppelyä hangen päällä, kinokselta toiselle.

Munasuo, kuten sen itäinen naapuri Valkmusa, kuuluvat molemmat Valkmusan kansallispuistoon. Suot ovat jopa melko samankokoisia. Tänne Munasuolle on varmasti merkittävästi vähemmän tulijoita, sillä suolle ei johda selkeitä polkuja tai opasteita. Suo on kuitenkin ehdottomasti käymisen arvoinen.

 

Tässä itsenäisyyspäivänä 2017 otettu video (hieman vähemmällä lumimäärällä ja yhdellä maisemaoppaalla).

Tämä on taas yksi kohde, jonne Google maps osaa ohjata. Linkki auton jättöpaikkaan löytyy täältä.  Retkikartan linkki tarkkoine maastokarttoineen löytyy täältä. Älä käytä mobiiliversiota retkikartasta.

Kartta-munasuo-1.png

Kartta-munasuo-2

– Janne

Planeetta Pöö, Jonakorpi


Vuoden 2018 ensimmäinen reissujuttumme on suunnattu erityisesti kaikille lapsille ja himppusen hassuille aikuisille. Tiedämme, että useammassakin kodissa uusimmat retkijuttumme luetaan ihan koko perheen voimin ja seuraavat retket suunnitellaan porukalla. Tässäpä teille hieman erilainen sellainen…

Uuden vuoden vaihtuessa, saimme salaperäisen kutsun kaukaiselta planeetalta nimeltä Pöö. Planeetta sijaitsee juuri hivenen Siriuksesta pohjoiseen, kohti Yksisarvisen tähtikuviota. Ihmissilmä ei ole planeettaa vielä löytänyt, mutta tähtiretkuekunta PlanetPeace on vieraillut siellä jo kerran aiemminkin. Silloin rohkea kolmikkomme pelasti planeetan ruhtinattaren, Neian, jättikokoisen Kalmajaakon terävistä kynsistä. Mitähän tällä kertaa olisikaan odotettavissa ja minkä Luke Moonrunner, Kapo Duo ja urhea May pelastavat…

Planeetta Pööllä oli ongelma. Planeetan kuraisimmasta kuopasta oli noussut Kelmeä Konna. Sen ajopeli lanasi alleen kaikki planeettaa valaisevat kraatterit. Konnan silmiä kirveli. Se halusi sammuttaa joka ikisen savua tupruttavan kraatterin koko planeetta Pööllä. Kraattereista nouseva rikkikaasu laittoi konnaparan silmät vuotamaan aivan solkenaan ja sen uskottavuus planeetan rupisimpana ja julmimpana konnana oli mennyttä. Punehtuneilla silmillään vollottava rupikonna ei pelottanut enää ketään.

Ruhtinatar Neia käski uskollisimmat ja urheimmat soturinsa pysäyttämään Konnan pöömönkijää keinolla millä hyvänsä. Mönkijä oli nopea ja sen rattia ohjaava Kelmeä Konna entistäkin kiukkuisempi. Neian ainoa mahdollisuus oli lähettää hätäkutsu maahan ja toivoa että PlanetPeacen urhoolliset soturit rientäisivät apuun.

Matka Pöölle kesti kauan. Neia oli jo lähes luopunut toivosta kun tähtiretkuekunta vihdoin pääsi perille. Kraattereita oli tuhoutunut satamäärin ja planeetta alkoi vaipua pimeyteen. Luke, Kapo ja May yhdistivät kaiken voimansa, älynsä ja nokkeluutensa kukistaakseen Kelmeän Konnan. Useiden pööpäivien taistelu tuotti vihdoin tulosta. Konna ei nähnyt turvonneilta silmiltään enää eteensä ja lopulta konnan kulkupelistäkin loppui plöpö.

Konna katui tekosiaan syvästi. Se tajusi vihdoin, että planeetta muuttuisi täysin pimeäksi ja kylmäksi ilman valaisevia ja lämmittäviä kraattereitaan. Kelmeä Konna sai maasta tuliaisiksi tuodut uimalasit nenälleen eikä sitä edes karkoitettu planeetta Pööltä. Uimalasien avulla konna näki jälleen kyynelehtimättä eikä rikkikaasukaan kirveltänyt enää sen silmiä. Ruhtinatar Neia on hellämielinen hallitsija ja niinpä planeetta Pöön kraatterijuhlissa nähtiin tanssahtelemassa niin vanha Kalmajaakko kuin monta muutakin entistä planeetan pahista.

Aivan viimeiseksi, juuri ennen uuden pööpäivän alkua, planeetan turvallisuusasioista vastaava Köh Järiläs tuli henkilökohtaisesti kiittämään kolmikkomme neuvokkuutta taistelussa pimeyttä vastaan. Muutamat makkarat siinä paistettuaan, porukalla sovittiin, että aina saa lähettää starfaksia jos apua tarvitaan. Puolin ja toisin.

Planeetta Pööllä oli jälleen rauhallista. Luke Moonrunner, Kapo Duo ja May suuntasivat kotia kohti vatsat täynnä herkkuja ja hyvillä mielin. Planeetta Pöö olisi paikallaan seuraavallakin vierailukerralla, hivenen Siriuksesta pohjoiseen, lähellä Yksisarvisen tähtikuviota.

Loppu hyvin. Kaikki hyvin.

Mistä kaikki alkoi? Kotimme lähellä on pienenpieni suolampi. Märkinä syksyinä, jos hyvin käy, se jäätyy talventullen pieneksi luistinradaksi melkein kuin kutsuen luistelemaan. Eräänä talvena vuosia sitten sain idean, että auraisimme jään esiin ja käyttäisimme sitä omana pikku luistinratanamme. Jannen harmiksi sinä talvena satoikin sitten lunta hieman enemmän. Yleensä minulla on hirmuisen hyviä ideoita, mutta Janne joutuu siinä samalla sitten vähän sijaiskärsijäksi. No, aurasimme, ihan koko perheen voimin, jään esiin. Laitoimme kynttilöitä luistinradan reunamille, keitimme kaakaot termariin ja kutsuimme naapurinkin lapset luistelemaan. Oli valtavan rauhallista. Luistinrata pilkkopimeässä metsässä, vain kynttilät lepattamassa lämmintä valoaan! Tässä muutamia kuvia ensimmäisistä suolampiluisteluista vuosien takaa (2009 ja 2012). Nämä ovat eri paikoista, suolampia kuitenkin molemmat.

Jonakorpeen loimme planeetta Pöön yhdessä päivässä. Olimme käyneet hiekkakuopilla muutaman kerran aiemminkin, mutta tämänhetkinen jäätilanne tuli positiivisena yllätyksenä. Kun näin jäät, halusin ehdottomasti tehdä jutun hiekkakuoppaluistelusta! Ajatus planeetta Pööstä tuli vasta kuvausiltana, ulkotulien jo loimutessa kraattereina jään pinnalla. Jännitimme lähes viikon ilmaston lämpenemistä, jättimäistä lumikuormaa taivaalta ja sitä, ettei lupaa kuopan käytölle tule. Tai sitä, ettei kukaan suostu tulemaan mukaan planeetta Pöölle! Se varsinkin, oli aivan turha pelko.

Menimme oman perheen voimin jo päivällä valmistelemaan jäätä luistelukuntoon. Lunta oli niin vähän, että siitä ei olisi ollut haittaa luistelun kannalta. Halusimme kuitenkin varmistaa turvallisen luistelureitin kaikille, jottei luistelu olisi yhtäkkiä tyssännyt ohuen hangen alla olevaan kiveen tai risukkoon. Testasimme jään paksuuden (noin 8cm), aurasimme lyhyitä ja pidempiä ratoja, teimme pieniä lumikasoja ulkotulia varten ja tutkimme jäällä risteileviä jättimäisiä tassunjälkiä. Paikan nimihän on tarkemmin Susikopinharju ja kuten tiedämme, nimet on yleensä annettu jonkin paikkaa kuvaavan asian takia…

Juuri pimeän saavuttua kaikki oli sopivasti valmista ja saimme odotettua seuraa. Luistelukisoja mutkikkaalla radalla, pitkänmatkan luistelumaratonia ”saaren ympäri”, vähän jääkiekkoakin ja lopuksi makkarat ja kaakaot nuotiolla. Hiekkakuopilla on ennestään useampiakin nuotiopaikkoja, ihan vaan soraisalle pohjalle kasattuna ja käytimme yhtä sellaista. Omat puut olivat tietenkin mukana.

Koska jutun alkupuolella olevia kuvia on ”ehkä hieman käsitelty”, laitan tähän myös alkuperäisiä kuvia. Janne on kuvannut sekä käsitellyt kaikki pimeällä otetut kuvat. Jäällä oli upean tunnelmallista, hiljaista ja otsalampun valossa pystyi hyvin luistella ulkotulien kantamattomiin. Hiekkakuopilla äänet katoavat nopeasti.  Hieman kauempana muusta porukasta oli aivan tyystin äänetöntä ja tunnelmasta puuttui enää vain pilvetön tähtitaivas.

Luistimet tylsyvät luonnonjäillä luistellessa, koska jäätyneessä vedessä on paljon roskia. Hiekkakuopilla se on tietenkin hiekkapitoista pölyä, joten teroitus tällaisen reissun jälkeen on lähes välttämätöntä.

– Saara

Susikopinharjun hiekkakuopille pääsemisessä joutuu hieman jo turvautumaan karttoihin, sillä Google maps ei opasta aivan perille saakka. Google mapsin linkki on Jonakorventien ja Korkiakalliontien risteykseen. Linkki löytyy täältä.

Tässä sanalliset ajo-ohjeet Korkeaharjun hautausmaalta:

Hautausmaan kulmalta käännytään Jonakorventielle ja ajetaan 3,7 km. Korkiakalliontien risteyksestä käännytään oikealle. Tämän jälkeen ajetaan 1,5 km pysyen koko ajan vasemmalla. Näin saavutaan Susikopinharjun hiekkakuopille.

kartta-luistelu

Kuoppien eteläpäädyssä on karttaan piirretty kaksi pysäköintipaikkaa. Kuoppien tullessa näkyviin, löytyy ensimmäinen levennys heti vasemmalta puolelta. Tästä hieman eteenpäin, löytyy myös vasemmalta, tasoitettu hiekka-alue, johon on helppo ajaa useammallakin autolla (talvella myös parempi paikka kuin ensimmäinen). Työmaaliikenteen vuoksi on syytä pitää autot pois ajotieltä.

Rudus omistaa hiekkakuopan, joka on punaisella täplitetyn hiekkakuopan eteläpuolella (alapuolella).  Karttaan on luistelualue merkitty vihreällä ja tälle alueelle liikkumiseen on kysytty Rudukselta lupa. Alueella saa ulkoilla ja tehdä myös tulet, kunhan siistii jälkensä.

Jos hiekkakuoppien ohitse ajavaa tietä ajaa liian pitkälle, tulee vastaan puomi. Tällöin vain kääntyy ympäri ja ajaa hieman takaisinpäin.

On kuitenkin syytä muistaa, että kuopilla ei saa ajaa moottoriajoneuvoilla. Alue sijaitsee lisäksi merkittävien pohjavesialueiden välissä, joten tästäkin syystä, kuopilla esim. hylättyjen ajoneuvojen ja vastaavien päästöt aiheuttavat turhia riskejä pohjavedelle. Pyhtään pohjavesialueista löydät lisätietoja täältä.

Mukavia retkiä kaikille!

– Janne

Koivuviikki, Tammijärvi

Koivuviikki löytyy Tammijärven itäiseltä rannalta, Korkiakallion reunamalta. Olemme retkeilleet täällä jo useammankin kerran, jokaisena vuodenaikana. Maasto on kallioista mustikkametsää ja kalliojyrkänteen päälle johtavaa polkua pitkin löytää komean paikan tähyilyyn yli Tammijärven. Kalavedet ovat antoisat, talvella hiihtämään pääsee helposti vain pienen kävelymatkan päästä parkkipaikalta ja vuodenajasta riippumatta rantamaisemia mahtuu ihailemaan monesta suunnasta. Veneellä ja kanootilla rantautuminen onnistuu helposti ja uimaankin pääsee loivasta rannasta hyvin. Ja niitä mustikoita. Niitä oli vieläkin paljon ja ISOJA ja osa vielä aivan kiinteitä ja hyvän makuisiakin!

Näin ruska-aikaan Tammijärven rannat värittyvät monenkirjaviksi ja maisemat ovat erityisen kauniit. Tammijärven alueella on useampikin Pyhtään kunnan ylläpitämä ulkoilualue ja aiemmin olemmekin jo kirjoittaneet jutun Antinrannasta. Sen voit lukea uudelleen tästä.

Koivuviikin rannasta löytyy kaksi nuotiopaikkaa. Nuotiopaikat ovat aika kaukana toisistaan ja molemmat myös kovin kurjassa kunnossa, lähinnä tee-se-itse-tiilistä tyyliin toteutettuja. Parkkipaikalta löytyy siistikuntoinen puusee ja roskasäiliö, tosin roskasäiliön löytää vain jos kurkkaa vahingossa puuseen naapuriovesta sisään. Nuotiopaikoista ja pienestä ehdotuksesta rannan viihtyvyyden suhteen kerrommekin jutussa lisää Jannen tarinoimana.

Meillä oli jälleen eväsreppu mukana (tietenkin) ja kassillinen polttopuita. Edelliset retkeilijät lähtivät juuri rannasta meidän saapuessamme ja saimmekin lähes valmiin hiilloksen makkaroille. Kiitos! Omat puut on kuitenkin syytä tuoda mukana, sillä valmista klapipinoa ei nuotiopaikan vierestä löydy.

Koivuviikissä kävimme ottamassa myös syksyisiä ”taidekuvia” reilu vuosi sitten. Taivas oli tumman synkeä ja enteili sadetta, mutta ehdimme kuitenkin ottaa muutaman kuvan ennen kastumista. Nämä kuvat ovat jyrkänteen laelta, läheltä yksityisalueen rajaa sekä aivan rannasta, missä kallio on upeasti sileä ja kumpareinen.

Jo matkalla Koivuviikkiin saimme ihailla aivan upeaa ruskaa teiden varsilla. Tänä syksynä tuntuu värejä olevan yllin kyllin niin maassa kuin puissakin. Kannattaa vielä ihastella, niin kauan kunnes viimeinenkin värikäs lehti irroittaa otteensa.

Karsin kuvat kolmannekseen ja silti näitä on aika paljon. Toivottavasti jaksatte lukea koko jutun loppuun saakka. Ja hei, viimeistään keväällä saatamme silloin tällöin tehdä reissuja niin, että juuri Sinä pääset mukaan retkelle. Ilmoita itsesi mukaan postituslistalle ”ota yhteyttä”-lomakkeen kautta!

-Saara

Google mapsin linkki Koivuviikin rannan ulkoilualueelle löytyy tästä. Harjuntieltä kääntyy rantaa kohti Koivuviikintie. Tätä tietä ajetaan suoraan n. 650 metriä ja saavutaan parkkipaikalle. Parkkipaikalta johtaa kaksi polkua molemmille nuotiopaikoille. Pohjoisempi nuotiopaikka on kunnoltaan hieman parempi, vaikkei senkään kunto häikäise, kuten Saara edellä totesi (kuvat alla).

Onhan tämä sentään parempi kuin hiekkakasa, joten pulinat pois ja makkarat tulille 😀

Kun nuotiopaikoilta jatkaa rantaa pitkin pohjoiseen, niemen kärkeä kohtia pääsee matkailija upeiden kallioiden päälle. Nämä kalliot näyttävät ja tuntuvat mahtavilta erityisesti kesällä. Yleistä rantaa jatkuu yksityisalue-kyltille saakka.

Välillä rannassa näkee erilaisia laavuviritelmiä. Alla oleva taidonnäyte löytyi tänä kesänä. Eivät nämä kuitenkaan kovin kauniita ole ja eivät houkuttele vierailijoita luokseen. Moronvuoren taukotuvalta ja Valkmusan luontopolulta löytyy satamäärin juttuja ja valokuvia, Koivuviikistä ei juuri ollenkaan. Toki kansallispuiston asema on erityinen,  mutta myös Koivuviikki on varsin upea paikka ja ansaitsisi runsaasti kävijöitä.

32-DSC02066 – Kopio

Saaran kanssa pölhöilimme hiukan ja sijoitimme Moronvuoren taukotuvan vieressä olevan grillikatoksen, Koivuviikin laavurähjän tilalle. Olisihan tuo melkoinen muutos! Valkmusan Simonsaaren näkötornin luota löytyvät, katetut pöytä-tuoli -yhdistelmät,  toimisivat rannassa myös erinomaisesti.

koivuviikki-nuotiopaikka2

Vantaalla hyvin suosittu uimaranta ja lenkkipolku sijaitsee Kuusijärven rannalla. Kuusijärvi on steroideilla vahvistettu Huutjärven uimaranta: laituria ja rantaviivaa on venytetty ja palveluita löytyy rannalta. Muistan myös Repoveden n. 30 vuotta sitten. Ennen kansallispuistoaikaa ja palveluita, sitä ei oikein kunnolla osattu etsiä, vaikka maisemat Olhavalta olivat yhtä upeat kuin nykyään. Tammijärvi on huikea ja sen rannat mahtavat – Koivuviikissä on huimasti potentiaalia. Tämä ja useampi muu pyhtääläinen ulkoilupaikka kaipaisi kyllä kunnostusta. Toivoisin näkeväni Pyhtäällä paljon pieniä ja erinomaisessa kunnossa olevia ulkoilu- ja retkeilypaikkoja, joista kaikki kuntalaiset voisivat olla hyvin ylpeitä.

Olen mukana siivous- ja rakennustalkoissa kun sellainen järjestetään.

Hyviä reissuja kaikille!

– Janne

Sarvenniemi, Äyspäänselkä

Tiedättekö missä sijaitsee Pyhtään itäisin kolkka mantereen puolella? Tiedättekö että sinne pääsee vain ajamalla ensin Kotkaan ja kävelemällä useamman kilometrin pitkin kapeita metsäpolkuja? Tämä on minijuttu Sarvenniemestä. Se ansaitsee pienuudestaan huolimatta ihan oman jutun.

Sarvenniemi, Pyhtään ”se vasta puol”, löytyy aivan Santalahden ulkoilualueen raunamilta, pienen ja kapean niemen kärjestä. Kuntaraja on juuri siinä kohdin vedetty aivan viivasuoraan, vaikka hieman pohjoisemmassa se myötäileekin rantaviivaa.

Pitkänperänpohja on suojaisa poukama, jonka kautta Sarvenniemeen kuljetaan siloisia kallioita pitkin. Jatkosodan aikana tässä poukamassa oli ankkuroituneena kolme saksalaista sotalaivaston alusta. Niiden kiinnitysrenkaat ovat edelleen kiinni kallion jyrkissä seinämissä. (lähde Hullu arkkitehti-blogi 2015)

Tämä pieni pala Pyhtäätä on aivan yhtä kaunista rantakivikkoa ja mustikkametsää kuin moni muukin pikkusaaren tapainen Pyhtäällä. Itse asiassa, rantaviivasta kauimmaiselle kivelle kömpiessäni tuntui kuin olisin ollut jollain pikkusaarella, kaukana aavalla merellä. Niin upeana meri täältäkin suunnasta avautuu.

Sarvenniemelle kulkee selvästi erottuvat polut. Niemellä on muutamia kesämökkejä, mutta niiden pihaan ei vahingossakaan joudu kunhan katsoo polkua muutaman metrin eteenpäin aina kulkiessaan. Aivan Sarvenniemen kapeimmassa kohdassa on Kotkan kaupungin omistama pieni mökki. Polku kulkee aivan sen ohitse eikä kulkija siinäkään pihamaalle eksy. Rantaviivaa seuraten löytää sinne kauimmaisellekin kivelle ja sinne kiivetessä saattaa sitten jo tossutkin hieman kastua.

Rajapyykin kohdalla pääsee hyvin veneelläkin maihin. Aika kivikkoista rantavesi on, mutta varovasti tullessa siitä selviää kyllä. Rannalla saa aivan rauhassa evästellä ja etsiä meren siloittamia kiviä matkamuistoksi. Täällä tuskin koskaan on ruuhkaa. Pyhtäälle päin katsoessa näkyy mm. edellisen reissumme Kokkovuori, josta voit lukea uudestaan tästä.

Reissukoira Derin mielestä saari oli aivan liian pieni ja hajuton. Onneksi Santalahden ulkoilureitiltä löytyi valtavasti postia vierailta karvakamuilta, joten se vähän helpotti mielipahaa. Sen verran täytyy tässä Pyhtää-blogissakin antaa naapurikunnalle kiitosta, että Santalahdesta löytyy kyllä yksi hienoimmista merkityistä ulkoilureiteistä ja nautin siitä täydellä sydämellä.

Rajapyykki ei ole järin kaunis, mutta ajaa asiansa. Lue Jannen ohjeet metsäpolkujen osalta niin et ainakaan eksy kenenkään pihalle ja voit rauhassa nauttia tästä minipalasta kaunista Pyhtäätä.

-Saara

Siellä se on, aivan pikkuinen niemen kärki suuren Kotkan syleilyssä ja millä paikalla!

pyhtaa-karki

Saaran kanssa jo jokin aika sitten pohdimme mantereelta käsin tavoitettavia Pyhtään äärikohtia: pohjoisin, eteläisin, läntisin ja itäisin kolkka. Nämä ovat kaikki löytyneet ja niistä myöhemmin lisää. Itäisin kohta vei ajatukseni aluksi Heinlahteen ja Räskin tuntumaan, mutta yllätys oli melkoinen, kun huomasin itäisimmän kohdan sijaitsevan Mussalossa! Siellä se lepää, piskuinen, Kotkan läntisen laajenemisen estävä etuvartioasema 😉

kartta-santalahti2.png

Päästäkseen Sarvenniemen kärkeen, on kuljettava muutamien kesämökkien vierestä, joten tarkkana kannattaa olla. Sarvenniemeen ei pääse autolla. Auton voi jättää hiekkatien varteen kohtaan A. Google mapsin linkki tähän kohtaan löytyy täältä. Tässä myös muutama sanallinen ajo-ohje: Santalahden minigolf-kentän jälkeen asfalttitie päättyy kääntöpaikan lenkkiin. Lenkin perältä matka jatkuu reilun kokoista hiekkatietä n. 160 metriä, oikealle kääntyvän polun kohtaan (kohta A).

Kohdasta A lähdettäessä, polku nousee portaita pitkin kalliolle. Jos portaita ei nousussa näy, on seikkailija väärällä polulla. Polku johtaa  aivan meren rantaan, jossa tie risteää oikealle ja vasemmalle. Tästä valitaan oikealle johtava polku.

Polku kulkee kesäasunnon edestä (kohta B). Polkua käyttävät selkeästi myös niemen  asukkaat, joten sitä uskaltanee käyttää myös muut kulkijat. Polku johtaa pienen kallion laelle, josta pääsee polkua pitkin rantakalliolle (kohta C). Tällä rantakalliolla sijaitsee Kotkan ja Pyhtään välinen raja.

Kohdan C rantakallio kuuluu Kotkan kaupungin maa-alueisiin, joten sillä voi rauhassa oleskella. Tältä rantakalliolta otetaan muutama harppaus ja hups – onkin jo Pyhtään puolella! Jotta Äyspäänselkä ja pyhtääläiset merialueet aukeaisivat kunnolla näkyviin, kannattaa laahustella aivan niemen kärkeen kohtaan D.  Kun kohdasta C etenee rantaa pitkin kohtaan D, ei ajaudu kenenkään pihaan. Niemen eteläkärjessä on useita rakennuksia ja siellä kulkeminen menemättä kenenkään pihalle ei onnistu (tämä alue merkitty myös karttaan).

Hauskaa reissua!

– Janne

 

Kokkovuori ja Santoinvuoret, Heinlahti

Pyhtään kartasta löytyy ainakin kaksi virallista Kokkovuorta. Tämän retkemme Kokkovuori löytyy Äyspäänrannalta, kauniit silokalliot kohti Suursaarta ja avomerta levittäytyen.

Olemme käyneet Kokkovuorella useita kymmeniä kertoja vuosien varrella ja tässä jutussa onkin kuvia muutamilta viime vuosiemme retkiltä. Maisema vaihtuu vuodenaikojen mukaan ja kerta toisensa jälkeen löytyy jokin uusi kallionkolo tutkittavaksi.

Kokkovuoren laelta avautuu merinäköala laajalle. Laelta näkyy pitkälle niin Kotkan suuntaan kuin Kaunissaarenkin ohitse ja aina Suursaareen saakka. Kirkkaalla säällä suursaaren profiili piirtyy horisonttiin varsin selvästi.

Kokkovuoren maastosta löytyy upeita silokallioita, useita pirunpeltoja, valtavia siirtolohkareita sekä vesivirtojen synnyttämiä kalliorailoja. Aivan Kokkovuoren laella on myös pronssikautinen hautapaikka. Valitettavasti edelleenkin, opaskyltistä huolimatta, rakennelman kiviä levitetään ympäristöön ja niitä käytetään mm. nuotiopaikoilla reunuskivinä. Sellainen toiminta on muinaismuistolain vastaista ja tuhoaa arvokasta historiallista perintöämme. Toinen hautapaikka löytyy rinteen alapuolelta, mutta se on yksityisalueella ja sinne ei siis ole pääsyä.

Kalliolla kasvaa lukuisia sammal- ja jäkälälajeja ja kivien pinnat ovat myös värikkäästi kuvioituneet erilaisten jäkälien ansiosta. Märällä kelillä kalliolla liikkuminen on syytä tehdä varovasti, sillä kielekkeet saattavat olla vaarallisen liukkaita sammalen takia.

Kokkovuoren kallioilla voi tavata myös kaikenkarvaisia eläimiä. Karvattomista täytyy ensin mainita keväisin kuhisevat käärmekasat kanervikossa. Mennyt kevät oli siitä hankala, että vaikka menimme oikein tarkoituksella paikan päälle kuvaamaan luikeroita, niin aina olimme väärään aikaan paikalla. Liian kylmää tai sateista oli kerta toisensa jälkeen.

Karvaisista kavereista esittelen kuitenkin tämän ei-niin-pienen-hämähäkin. Isoleokki on hänen nimensä ja tätä suurempaa kaveria en Suomen luonnossa ole vielä tavannut. Jos avaat kuvan isoksi, näet jokaisen hänen kahdeksasta silmästään.

Kokkovuoren vieressä kohoaa Santoinvuoret. Matka ei ole pitkä ja korkeuserotkaan eivät ole suuret, joten kannattaa piipahtaa myös katsomassa mitä Santoinvuorilta löytyy. Santoinvuorten erikoisuus on nimittäin Struven ketjuun kuuluva mittauspiste.

Struven ketjun avulla selvitettiin maapallon muotoa ja kokoa 1800-luvulla ja osa mittauspisteistä kuuluu nykyään Unescon maailmanperintöluetteloon. Niistä 6 löytyy Suomesta ja yksi jopa Pyhtäältä, Mustaviiristä. Tämä Santoinvuorten mittauspiste ei siis kuulu Unescon maailmanperintöluettelon mittauspisteisiin, mutta jos haluat löytää saman mittapisteen, joka on jo 1800-luvun alkupuolella porattu pyhtääläiseen kallioperään, eikun etsimään. Me löysimme jo sen eli otatko haasteen vastaan?

-Saara

Kokkovuorelle pääsee suhteellisen helposti. Tässä hieman ohjeita, ettei turhaan ärsytä asukkaita jättämällä autoaan vahingossa kenenkään pihatielle.

Google Maps opastaa hienosti perille (tästä linkistä) Heinlahden peltojen yli. Tämä reitti toimii lähes jokaisena vuoden päivänä. Toisinaan saattaa pellolla kuitenkin olla paljon vettä tai tiepohja olla kevättalvella haastava.

kokkovuori-reitti.png

Google mapsin linkki osoittaa kohtaan A. Auto kannattaa jättää avokallioisella mäennyppylällä tien sivuun, niin että isommatkin autot mahtuvat kunnolla ohi. Autolla ajettavaa hiekkatietä kävellään keltaisen katkoviivan mukaisesti n. sata metriä eteenpäin kunnes metsäpolku kääntyy kallioiden suuntaan oikealle. Metsäpolku johtaa aivan Kokkovuoren huipulle saakka (jolla siis Saaran kuvailema muinaishauta, kohta B). Saaran lempparipaikka sijaitsee muutaman kymmenen metriä huipun muinaishaudasta merelle päin, jyrkänteen reunalla (kohta C). Siinä pienen käkkärämännyn alla on hyvä tähyillä merelle ja pohtia syvällisiä. Tämä on yksi Pyhtään hienoimmista kalliosta.

– Janne

 

 

Tarkjärvi ja Hirvijärvi, Kymijoki. Valkmusan pohjoispää.

Kaunis Kymijokemme kätkee varrelleen mukavia yllätyksiä. Karttaa tutkimalla saattaa löytää uusia ja jännittäviä reissupaikkoja, kunhan vain ensin saa selvitettyä kuinka perille pääsee. Toisaalta, matkahan on osa seikkailua ja joskus hyvästä suunnittelusta huolimatta ihan perille saakka ei välttämättä pääsekään. Tällä kertaa kyllä pääsimme, mutta lukuisia kertoja aiemmmin on käynyt vallan toisin.

Janne on Kymijokireissuillaan lipunut näillä järvillä muutamaankin kertaan ja halusi ehdottomasti viedä myös minut katsomaan miltä näyttää ”järvi joen kyljessä”. Ongelmana oli minun kokemattomuuteni kanootin ohjaksissa ja pelko siitä etten jaksaisi meloa vastavirtaan Hirvivuolteelta. Kieltäydyin jo kertaalleen kunniasta, mutta lopulta kuitenkin suostuin, koska Janne selvisi samasta reitistä 10 vuotiaan poikamme kanssa kahdestaankin (poika on varmaan hirmuisen vahva!).

Kanoottiin lastattiin Hirvivuolteella iso kasa eväitä, 20 litraa vettä tasapainottamaan kanoottia, poika ja reissukoira Deri. Hirvivuolle voisi olla helpompikin paikka lähteä vastavirtaan, mutta kahlaamalla selviää pitkälle ja vastavirtakaan ei ole liian voimakas. Janne kertoo vesillelaskusta ja reitistä tarkemmin jutussa myöhemmin.

Tarkjärvi on suojaisa salajärvi aivan Valkmusan pohjoisella reunalla. Kymijoen puolelta sinne tuskin löytääkään ellei katso karttaa tarkasti. Sukella vaan rohkeasti keskelle kaislikkometsää luottaen, että jotain sieltä tiheän pusikon takaa varmaankin löytyy. Vinkkinä reitille ovat puut, jotka kasvavat kahden puolen pientä kaislikkosyvennystä. Samoja puita kannattaa tiirailla järveltä takaisin joellepäin tullessa, sillä aukko on järven suunnasta lähes huomaamaton.

Tarkjärvellä oli tyyntä, rauhallista ja suojaisaa. Olisin voinut lekotella kanootissa vaikka koko päivän ja vain nauttia kiireettömyydestä ja auringon lämpimistä säteistä.

Rantautuminen Tarkjärvellä on vaikeaa sillä ranta on hetteikköinen ja jyrkkä. Lisäksi koko ranta on pusikkoa, kaislikkoa tai löllyvää suota joten emme testanneet kuinka pitkälle saappaanvarret riittäisivät. Se on mahdollista testata myös Valkmusasta, mantereen puolelta ja kokeilemme sitä jollakin toisella reissulla.

Hirvijärvelle pääsee Tarkjärveltä ihan vain ylittämällä Kymijoen. Sinne johtaa avonaisempi ja selvästi näkyvä kulkureitti joelta, joten Hirvijärvi onkin avoimempi ja tuulisempi kaikinpuolin. Deri kyllä nautti viileästä tuulenvireestä (sekä penkin alta livautetuista eväistä) koko pikkukoiran sydämellä. Hirvijärven puolelta loikkasimme hetkeksi myös maihin, huoltotien päähän ja sieltä rantautuminen onnistuikin varsin hyvin.

Paluumatkalla vastaan tuli muutamia kalastajia ja Kymijoen varrelta varmasti hyviä kalapaikkoja löytyykin joka makuun. Kalastusluvat jokainen huolehtii tietenkin kuntoon hyvissä ajoin ja alueen kalastuskartta löytyy ainakin näin ensialkuun vaikkapa tästä.

-Saara

Hirvivuolle on ihana paikka! Ihan sama vaikka lähtee vastavirtaan tai alajuoksulle, niin meloja on aina hyvällä tuulella. Melominen on parhautta. Google mapsin ajo-ohje Hirvivuolteelle löytyy täältä.

Alla olevassa kuvassa näkyy melontareittimme (vihreä kuvaa menomatkaa ja pinkki paluumatkaa). Kuva on kätevä tallentaa matkapuhelimeen reittioppaaksi. Tästä saat näkyviin myös retkikartan alueesta.

yleiskuva

Menomatka Tarkjärvelle melotaan vastavirtaan. Virta ei ole voimakas kun seuraa oikeaa reittiä. Vastavirtaan meloessa kannattaa mennä Koivusaaren eteläpuolelta (vihreä reitti) koska kapeammassa väylässä Koivusaaren pohjoispuolella on huomattavasti voimakkaampi virta ja paikoitellen siellä saa tehdä kanootilla voimakkaasti töitä. Kyllä Koivusaaren pohjoispuoleltakin ylös pääsee, mutta helpommalla siis eteläpuolen kautta. Koivusaaren eteläpuolisella reitillä on paljon pinnan alla kiviä, joten tarkkaavainen kannattaa olla.

Takaisinpäin tullessa on mukava tulla Koivusaaren pohjoispuolta. Kapeikossa on upean näköistä, ja virta vie kanoottia mukavasti eteenpäin.

Hirvivuolle on turvallinen paikka, mutta pieni varoituksen sana on myös paikallaan. Kesällä 2017 vantaalainen kanoottiryhmä yritti mennä Hirvivuolteen padon läpi patoluukkujen kautta (KySan juttu löytyy täältä). Siellä oli hengenlähtö lähellä. Patoluukkujen sijainti näkyy kartassa punaisella rastilla! Patoluukut on eristetty puomeilla ja siimoilla joka suunnalta, joten älä alittele tai ylittele näitä esteitä. Ne ovat siellä ihan tarkoitusta varten.

Hirvivuolteen läpi pääsee turvallisesti läpiuittopaikan kohdalta (yllä olevan kartan P-merkin-viereinen kohta, jossa on myös reittimme aloitus- ja päätöspiste). Läpiuittopaikan kohdalla on helppo myös nostaa ja laskea kanootit (kun reissu suuntautuu yläjuoksulle).

Alla olevassa kuvassa näkyy vasemmassa reunassa läpiuittokouru. Kanootit lasketaan sorapenkalta rantaan. Tätä laskupaikan penkkaa täytyy kyllä hieman ihmetellä, sillä se on kaikessa tarpeellisuudessaan aika hankala käyttää. Toivomme ettei se ole vielä valmis ja kulkureittiä parannellaan roimasti.

aloitus_lasku

Vihreä katkoviiva kuvaa lähtöä ja pinkki paluuta. Kanootit kannattaa uittaa vastavirtaan päin mennessä vasenta reunaa niin pitkälle kuin housunlahkeet antaa myöten. Ja kun veden alla olevat kalliot päättyvät, on tuosta helppo hypätä kanoottiin ja jatkaa melomista vasenta reunaa pitkin (ks. alla olevat kuvat). Paluureitti kulkee saaren reunaa pitkin. Keskellä väylää on hyvin matalaa ja väylä on täynnä laakeita kiviä, johon kanootin saa helposti pötkölleen. Noloa kaatua juuri ennen nostoa 😀

Paluussa on vielä yksi jippo. Laskettele saaren reunan viertä aina läpiuittopaikan tuntumaan ja sitten tee alla olevan kuvan mukainen loiva käännös rantaan. Kuten yllä todettiin, ihan keskeltä väylää ei kannata tulla. Näin saapuminen onnistuu myös vähemmän kokeneilta melojilta. Kuvassa olevan punaisen rastin alapuolella näkyy vedessä puomi. Puomin toiselle puolelle ei kannata mennä tai pääsee kokemaan vantaalaismelojien kohtalon. Läpiuittopaikan teräksinen rakenne näkyy kuvan keskellä.

kierros

Hauskaa retkeä ja nauttikaa Kymijoesta!

– Janne

Savukosken silta, Ahvenkoski

Savukosken silta on täydellinen muutaman tunnin pikaretkipaikka. Loppukesän ilta-aurinko kultaa sillan sekä sen kupeessa olevan pienen saarekkeen lämpimällä loistollaan. Retkieväät mukaan ja vaikka onki olalle ja muutaman tunnin hermolepo luonnossa on taattu.

Savukosken silta kuuluu museoviraston inventoituun, valtakunnallisesti merkittävään rakennettuun kulttuuriympäristöön. Sillan historia alkaa vuodesta 1927 ja se entisöitiin museosillaksi 1980-luvun alkupuolella. Se on rakenteeltaan harvinainen, niin kutsuttu yksinivelinen teräsbetoninen kaarisilta. Se saattaa olla jopa maailman ensimmäinen tuon kaltainen siltarakenne, näin historiamme kertoo.

Olemme käyneet Savukoskella useita kertoja ja hyvin harvassa ovat vastaantulijat olleet. Sillan kupeessa saattaa olla muutamia kalastajia tai ehkä joku lenkkeilijä sillan ylittää silloin tällöin. Toisinaan sillalla istuskelee nuoripari ihailemassa auringonlaskua tai rannalla joku taiteilija maalailee maisemaa kankaalleen. Rantakasvillisuus on rehevää, vesi paikoin tarpeeksi matalaa kahlattavaksi ja raatekin kukkii rantavedessä ja huumaa tuoksullaan. Ihana luonnonrauha,  moottoritien läheisyydestä huolimatta.

Savukosken silta on ollut rajasiltana ruotsalaisten ja venäläisten välissä. Tarina kertoo, että sillan maalaustöissä tuli riitaa sillan kaiteiden värityksestä. Yön pimeinä tunteina, vuorotellen kummaltakin puolelta rajaa, käytiin maalaamassa silta aina omaa maata tunnustaviin väreihin. Lopulta silta maalattiin suht sovussa puoleen väliin Ruotsin värein ja toinen puoli Venäjän värein. Savukosken sillasta ja lähialueista on tehty kattava historiaselvitys ja sen voit lukea täältä. Museoviraston sivuilta voit lukea sillasta lisää tästä.

Lähialueelta löytyy myös Ruotsin ja Venäjän raja-alueeseen liittyviä puolustuslinnakkeita. Ne löytyvät sillan Loviisan puoleiselta rantakalliolta, muutaman minuutin kävelymatkan päästä. Sijainnin voit tarkastaa kartalta täältä.

-Saara

Sillalle pääsee autolla ainoastaan Vanhan Viipurintien kautta (alhaalta = etelästä). Sillan pohjoisosasta Savukoskentietä ei pääse autolla ajamaan, sillä Savukoskentien ja Elimäentien risteyksessä on lukollinen portti. Portin ohi voi kuitenkin kulkea pyörällä ja kävellen. Lyhyesti: pohjoisesta sillalle pääsee pyörällä ja kävellen, etelästä päin sitten kaikilla kulkuvälineillä.

Google mapsin linkki kohteeseen löytyy täältä.

– Janne