Laguunit, Jonakorpi

Ihan minijuttu uimapaikasta keskellä korpea. Jonakorven Laguunit ovat vanhat ja käytöstä poistetut Ruduksen hiekkakuopat. Alueella pohjavesi nousee kaivettuihin hiekkakuoppiin ja luo lämpimän uimapaikan kaikille vilukissoille. Kiviaines kerää auringon säteet tehokkaasti ja luovuttaa lämpöä sitten ympäristöönsä pitkälle iltaan saakka.

Laguunien vesi ei ole millään tavalla tutkittua ja jokainen meneekin sinne täysin omalla vastuullaan. Alueella on usein ihmisiä piknikillä ja koiratkin pulahtavat samoihin vesiin sulassa sovussa muun kansan kanssa.

Laguuneilla vesi saattaa toisinaan loistaa turkoosina. En ole asiantuntija, mutta ilmeisesti maa-aineksen, eli tässä tapauksessa hiekan, ominaisuudet vaikuttavat veden väriin. Toisinaan myös jokin bakteeri tai levä saattaa värjätä veden turkoosiksi. Ehkäpä joku asiantuntija antaa meille vielä oikean vastauksen…

Erisyvyisiä lutakoita löytyy kuopilta useampia, riippuen aina pohjavesien korkeudesta ja sademääristä kuun ja tähtien sopivasti suotuisaan asentoon.

Hiekkakuoppien luovasta talvikäytöstä olemme kirjoittaneet aiemmin täällä. Uimisen ja lumileikkien lisäksi alueelta löytyy mittava kivikautisten löydösten alue kaikille historiastamme kiinnostuneille. Niistä voi lukea lisää täältä.

Maasto ympärillä on kaunista. Kuivaa hiekkaharjua ja suota, molempia vuoronperään. Suopursujen tuoksu on huumaava, mustikoita löytyy marjastajille ja syksymmällä valmistuvat muut metsän ilmaiset herkut.

-Saara

Seuraa Google mapsin linkkiä täältä Korkiakalliontien alkuun. Kun olet saapunut linkin osoittamaan paikkaan, aja vielä n. 1,5 km pysyen koko ajan vasemmalla risteyksissä. Näin pääset laguuneille.

Laguunit-kartta

Kuoppien eteläpäädyssä on karttaan piirretty kaksi pysäköintipaikkaa. Kuoppien tullessa näkyviin, löytyy ensimmäinen levennys heti vasemmalta puolelta. Tästä hieman eteenpäin löytyy vasemmalta tasoitettu hiekka-alue, johon on helppo ajaa useammallakin autolla. Työmaaliikenteen vuoksi on syytä pitää autot pois ajotieltä. Ensimmäinen vastaantuleva vesikuoppa lienee se kaikkein suosituin.

Jos ajat hiekkakuopista ohi, niin vastaan tulee puomi. Käänny vain ympäri ja ajele muutama sata metriä takaisinpäin. Muista että laguuneilla ei pohjaveden vuoksi saa ajaa moottoriajoneuvoilla.

– Janne

Degerbergetin luolat, Länsikylä

Helteisen päivän pelastus, viileät luolat! Degerberget löytyy Suuren Rantatien varrelta, nykyisen Länsikyläntien pohjoispuolelta. Degerbergetin laelta ei juurikaan näy kauniita maisemia, mutta me menimme sinne etsimään luolia. Näitä kallionkoloja ja mahdollisia luolia olisivat aikanaan pyhtääläiset käyttäneet puolustaessaan maitaan ja piiloutuessaan novgorodilaisten hyökkäykseltä. Täältä löydät lehtijutun, joka on kirjoitettu vuonna 1926 ja se kertoo oman tarinansa kalliojyrkänteen historiasta. Janne kertoo jutussamme lisää hieman myöhemmin.

Degerbergetin kalliojyrkänne on alarinteen puolelta aikamoista ryteikköä ja kallion laki taasen suht helppokulkuista silokalliota. Väliin jää muutama kapeampi ja leveämpi ”hylly”. Luolat löytääkseen on kuitenkin rämmittävä ryteiköissä, kiipeiltävä kalliojyrkänteillä ja laskeuduttava alas ihanan viileisiin kallionkoloihin. Märällä kelillä näille kallioille ei ole mitään asiaa. Sammalet ja jäkälät pettävät jalan alla helposti. Turvaköysi on syytä olla mukana jos haluaa varmistaa kengänpohjan pitävyyden ja oman turvallisuutensa.

Koko Degerbergetin jyrkänteen reuna on täynnä pieniä tai isompia kiven – ja kallionkoloja. Parhaat paikat olemme merkinneet karttaan, joten jos haluat kokea itse löytämisen riemun, älä katso ohjeosion alempaa karttaa ollenkaan!

Pientä pöljäilyä turvallisesti, vain kuvakulmalla leikkien. Mukanamme oli ekstravahvistus Jari, joka piti kyllä huolen ettei kukaan tee mitään typerää! Näille luolille kannattaa ehdottomasti mennä porukalla. Kiipeily on paljon hauskempaa yhdessä ja näin se on myös turvallisempaa.

Kallionseinämistä löytyy kolojen ja erilaisten kivilajien lisäksi upeita muotoja joita jää, vesi ja luonnonmullistukset ovat muokanneet. Myös jäkälissä ja sammalissa löytyy värejä joita ei aivan joka kalliolla kasvakaan. Pidä siis silmäsi auki.

Tällainen retkeily on meidän perheen lempiretkeilyä. Löytämisen riemu, hieman jännät paikat ja fyysisesti haastava maasto. Parkourjäbän mielestä paikka oli ”ihan kiva”.

Hikisestä kiipeilystä ja ryömimisestä huolimatta emme löytäneet juuri niitä käytäviä, joita ehkä kuvittelimme etsivämme. Ehkä mielikuva oli väärä tai maaston muuttuminen  hukannut pienet käytävänkolot alleen. Tai sitten etsimme väärästä paikasta. Alarinteestä löytyy muutamia selkeästi ihmisen rakentamia ”käytävän tapaisia kivikasoja”, jotka ovat kuitenkin romahtaneet ja osin peittyneet sammalikkoon. Niiden ikää emme osaa arvioida eikä käyttötarkoituskaan ole varmaa. Kallionkolot ja luolat sekä esi-isiemme tarinat ovat kuitenkin aina retkien arvoisia.

Toisen juttumme kallioluolista Lovisteinilla voit lukea täältä.

-Saara

 

Google maps opastaa perille tästä linkistä. Kallio näkyy heikosti tielle, joten tuota joutuu hieman tähyilemään. Rinteelle ei johda kovinkaan selvää polkua, mutta matka ei ole tieltä pitkä. Länsikyläntieltä kääntyy myös hiekkatie, ja tästä risteyksestä on tuohon aloituspaikkaan matkaa n. 100 metriä. Tämän jutun aivan lopussa on toinen kuva, johon on merkitty luolan tarkka sijainti. Jos haluat etsiä sen itse, niin ummista silmäsi tämän jutun viimeisen kartan kohdalla. Seuraava juttu novgorodilaisista kannattaa kyllä lukea.

degerberget-1

1300-luvulla Suomea asuttivat mm. suomalaiset heimot, joita olivat suomalaiset (eli varsinaissuomalaiset), hämäläiset ja karjalaiset. Näiden heimojen historiaa on tutkittu mm. sen perusteella mitä heistä on kerrottu ympäröivissä maissa. Tuohon aikaan voitiin Hämeen ja Karjalan ”rajana” pitää Kymijoen itäistä haaraa (joka siis laskee mereen nykyisen Karhulan kohdalta). Pyhtään saari (kahden Kymijoen haaran välissä) kuului siis itä-Hämeeseen.

Venäjää ei tuolloin nykyisenkaltaisena ollut olemassa, vaan Suomen nykyisen itärajan läheisyydestä ja Baltian kulmilta itään vaikutti valtava Novgorodin tasavalta. Kirj. Prof. J.J. Mikkola vuonna 1926 kirjoitti Suomen sotilasaikakausilehdessä Novgorodin kronikasta, jossa kuvattiin melko yksityiskohtaisesti ruhtinas Dimitrij Romanovitshin johdolla vuonna 1311 tehdystä sotaretkestä Hämeeseen. Sotaretken kuvauksessa mainitut viisi paikkaa Kupetskaja, Tshornaja-joki, Vanaj, Kavgalan ja Pernan jokivarret hämmensivät historioitsijoita 1800-luvulla. Näitä paikkoja soviteltiin Tammisaaren tienoilta aina Hämeenlinnaan saakka.

Mikkola sijoitti vuoden 1311 sotaretken Pyhtäälle. Kronikassa mainitaan: ”…kuljettuaan meren yli he valtasivat ensinnä Kupetskajajoen (Kuppisjoki = Siltakylänjoki), polttivat kylät ja ottivat vankeja sekä löivät karjan kuoliaaksi…Sitten he valtasivat koko Tshornajajoen (mustajoki, Purolan läpi virtaava Svartbäcken) ja saapuivat jokea pitkin Vanaj:n (Vagnsmossen, Vaanusuo) hirsivarustukselle, valloittivat hirsivarustuksen ja polttivat sen”.

Kun Mikkolan tekstin sijoittaa nykyiselle kartalle niin naama vääntyy virneeseen.  Svartbäcken on se pieni puro, joka kulkee Purolan koulun vierestä, menee siitä Purolan tien ali ja jatkuu pelto-ojana aina Länsikyläntielle saakka. Novgorodilaiset seilaisivat siis pelto-ojaa pitkin! Vanhassa kartassa näkyy Länsikyläntien ja pelto-ojan vieressä nimi blockhuskärret (blockhus = hirsitalo tai hirsivarustus, kärr = korpi), ja nykyisessä Blokuskärret sekä Blokuskärrsbäcken (juuri näin kirjoitettuna, bäcken = puro) sekä paikka Majakorpi. Kyllä siellä ilmeisesti jokin tuhottavaksi kelpaava hirsivarustus on ollut.

Takaisin taisteluun. Pyhtääläinen maanviljelijä E. Danielsbacka auttoi prof. Mikkolaa ja yhdessä he päätyivät siihen lopputulokseen, että hirsivarustuksen polttamisen jälkeen pyhtääläiset Rooman kirkon vääräuskoiset olisivat paenneet sisälinnoitukseen kilometrin päähän eli juttumme reissukohteeseen Degerbergetille. Tätä samaa kalliota on perimätiedon mukaan käytetty myös sotien aikaan piilopaikkana. Novgorodilaisten kronikan mukaan paikka oli sangen luja varustus, korkealla kalliolla, jonka kimppuun ei päässyt miltään taholta. Novgorodilaiset piirittivät paikkaa kolme päivää ja kolme yötä. Samalla odotellessaan he kävivät ryöstelemässä Kavgalan (Kaukolan) ja Pernajan (Pernoon) jokivarret ennen kotiinlähtöä.

Alla oleva kartta on tehty kahdeksan vuotta ennen Mikkolan artikkelia. Siinä on Purolasta piirretty mustana viivana puro/joki (Svartbäcken) aina Länsikyläntielle saakka. Tämä puro oli joki 700 vuotta sitten. Maan kuori nousee Pyhtäällä n. 3 mm vuodessa, jolloin maan kuoren ollessa alempana, oli vesi nykyistä n. 2 metriä korkeammalla (tai tätä enemmän). Mielikuvan senaikaisesta vedenkorkeudesta saa kun palaa vuoteen 2005. Tällöin Haminan mittausasemalla mitattiin lähes +2 metrin vedenkorkeus, Siltakylänjoen viereiset pellot näyttivät merenlahdilta ja mökkien ja saunojen perustukset monissa rantapaikoissa kastuivat. Kyllä tuollaisella vedellä tai vähän korkeammalla on päästy seilaamaan Länsikyläntielle saakka.

kuva-maanmittauslaitos-1914.png

Mutta selvitettävää on vielä paljon. E. Danielsbacka oli maininnut prof. Mikkolalle, että Degerbergetin suuren luolan pohjalta johtaisi lapsenryömittävä muutamia kymmeniä metrejä pitkä käytävä lounaaseen (tien suuntaan). Lisäksi jos Degerberget on ollut sisälinnoituksena, luulisi siitä jääneen kallioihin joitakin jälkiä. Näistä olisi mukavaa kuulla lisää. Jos jotain kuitenkin löydätte niin räpsäiskää kuvia, ja muistakaa, että kaikki löydökset tulee säilyttää koskemattomina.

Innoituksen Degerbergetin etsinnälle ja aineiston äärelle johdatti oman kylämme historioitsija Pekka Karlsson. Pekka tuli tulosteiden kanssa eräänä iltana käymään ja näytti Mikkolan selvityksen. Karttaselvityksen jälkeen suoritimme Pekan kanssa Degerbergetillä ensimmäisen vierailumme. Hurjan jännittävää!

Professori Mikkolan artikkelin voit lukea kokonaisuudessaan täältä.

Tässä sitten se kartta, jonka kohdalla piti ummistaa silmät.

 

 

 

 

Ihan kohta… hieman alemmas vielä…

 

 

 

 

 

 

 

degerberget-2

– Janne

 

 

 

 

Strukan sulut, Struka

Keväinen päivä vei meidät ulkoilemaan Strukalle. Strukan sulut ovat Suomen ainoat käsikäyttöiset merisulut, joten Pyhtäälläpä saa käyttää sulkulaitteita, joihin ei missään muualla Suomessa törmää.  Suluilla on historian havinan lisäksi tarjolla kaunista luontoa ulkoilmasta nauttiville.

Strukan sulut ovat valmistuneet vuonna 1903. Niiden tehtävänä oli mahdollistaa proomujen kulku mereltä Stockforsin tehtaille ja takaisin. Keihässalmessa odottivat suuremmat alukset merimatkoja varten, jotta tehtaalla valmistettu puuhioke saatiin kulkemaan maailmalle. Nykyään sulkuja käyttävät lähinnä veneilijät ja kanooteilla Kymijokea kulkevat. Jokea pitkin pääsee veneillä ainakin Kirkonkylään saakka ja siitä vielä hieman ylemmäs aina Stockforsin vesivoimalalle asti. Reitti on todella kaunis ja siitä olemme kirjoittaneet aiemmin täällä.

Strukan sulkuportit kunnostettiin kokonaan vuosina 2017-2018. Niiden käyttöön löytyy opasteet sulkujen parkkipaikalta.

Strukan sulkujen ympäristössä on kaunista maalaismaisemaa sekä lehtomaista metsää. Polkuja risteilee joenrannalla ja pienen metsän läpi kulkien pääsee hiekkatielle ja sitä pitkin vaikkapa hieman pidemmänkin lenkin Kirkonkylään saakka. Strukalta löytyy myös nosto- ja laskupaikka kanootilla kulkeville.

Pieni lehto joenuomien välissä on kaunis, täysin luonnontilassa  ja näin keväällä täynnä valkovuokkoja ja heleää linnunlaulua. Sinne sammaleisen kiven päälle saattaa unohtua pitkäksikin aikaa unelmoimaan tai sitten voi vaikka nauttia luonnon tarjoamasta ihan ilmaisesta kuntosalista. Uoman ylittäessään voi käydä vanhassa istutetussa kuusimetsässä, jonka tunnelma onkin aivan toisenlainen, mutta omalla tavallaan kaunis sekin.

Kun löysimme metsän, vuosia sitten, kävimme kuvaamassa siellä muutamia hupsuttelupostikortteja. Tunnelma on edelleen sama, ehkä kaatuneita puita on vieläkin enemmän. Tikat ja palokärjet ainakin nakuttavat niitä ahkerasti.

Kaikkia luonnossa liikkujia varten olisi vielä mukavaa jos jokainen kulkija vaivautuisi siivoamaan jälkensä. Eväspusseja, kaljatölkkejä ja mm. kalastustarvikkeiden pakkauksia löytää alueelta ikävän paljon. Wc ja roskapönttö löytyvät kyllä parkkipaikalta.

Vielä yksi erikoisuus joka löytyy Strukan vesistä. Sulun molemmin puolin asustaa nimittäin kärkiemokotilo. Tämä isokokoinen vesikotilo näkyy rantakivikoissa runsaslukuisena ja sen esiintymän olemmekin ilmoittaneet tuonne linkistä löytyvälle nilviäistyöryhmälle. Löysitkö sinäkin?

– Saara

Strukan suluille Google maps opastaa tästä linkistä. Aivan sulkujen vieressä on hyvin tilaa autoille, ja tähän asti emme ole jääneet kertaakaan ilman autopaikkaa.

Saaran mainitsema lehtometsän reitti näkyy alla olevassa kuvassa. Polku kääntyy suluilta päin tullessa oikealle ennen kapeaa puusiltaa. Polku saattaa välillä metsikössä kadota ja muuttaa muotoaan, mutta seuraamalla jokeen laskevia pelto-ojia pääsee varmasti takaisin (kuvassa piirretty vain yksi oja, vaikka metsässä risteilee useampia).

kartta-strukan-sulut_750x

Paikalliset kertovat, että suosittu lenkkeilyreitti kulkee Strukan sulkujen ja rautasillan kautta. Piirsimme myös tämän reitin kartalle. Vanha rautasilta (tuo ylempi ylityspaikka) on kauhistuttavan ihana.

kartta-strukan-sulut_lenkki_825x

Strukan sulkujen yläjuoksun puolella näkyy vedessä vanhoja puisia laiturin tukipaaluja (kuvassa vihreällä). Jokivarressa kulkee myös kaunis metsäpolku, joka kääntyy takaisin Strukantielle (kuvassa pinkillä).

strukan-sulut-kymijoen-reuna.png

Tässä vielä Jouni Salaman kuvaamaa materiaalia Strukalta ilmasta käsin.

Hyviä reissuja!

– Janne

Retkeilyn talvivarusteet

Meidän perheestä löytyy neljä kappaletta, lähes koko ikänsä, partiossa enemmän tai vähemmän aktiivisesti toiminutta retkeilijää. Ulkoilutamineet niin talvi- kuin kesäkaudellekin ovat tulleet siis tutuiksi. Toiset ovat ottaneet opikseen, toiset eivät niinkään.

Tässä jutussa kerromme millaisilla vaatteilla ja tarvikkeilla saat retkeilystäsi nautittavampaa ja millaisilla selviät, kaikesta huolimatta, ihan loistavasti. Lisäksi annamme muutamia vinkkejä kuinka vastahakoiset lapset saadaan mukaan. No, toisinaan ei kyllä millään…

Tässä on Saara. Saaraa paleltaa aina. Käytän retkeillessäni kerrospukeutumista. Siinä vaatekerrokset ovat ohuita, mutta niitä on monta. Vaatekerroksilla on jokaisella oma tehtävänsä: siirtää kosteutta, sitoa kosteutta, lämmittää, suojata tuulelta ja sateelta ja hengittää.

Aloitetaan alusta.

Alusvaatteet: jos hikoilet kovasti, kiinnitä huomiota alusvaatteiden kosteudensiirtoon. Puuvilla on huono alusvaatekangas hikoilevalle. Puuvilla imee kosteuden itseensä, on märkä, kylmä ja kuivuu hitaasti. Valitse siis urheiluun tarkoitetut alusvaatteet.

Alusasu eli siis pitkät kalsarit/paita: panosta näihin. Itse käytän ohutta villaa. Se siirtää kosteuden pois iholta, ei tunnu märältä ja on lämmin ihoa vasten. Jos olet herkkäihoinen, testaa villan eri laatuja. Silkkivillaan on sekoitettu silkkikuitua ja se on kaikkein pehmein ihoa vasten. Puhdas merinovilla on sekin ihanan pehmeää.

Väliasu: paitana käytän paksumpaa villapaitaa. Välihousuja tarvitsen vain kovimmilla pakkasilla tai jos ollaan pitkään paikallaan. Välihousut ovat yleensä ns. thermoleggarit, eli paksummasta joustavasta neuloksesta tehdyt leggingsit.

Kuoriasu: kuoriasuun kannattaa panostaa. Aikuisen kuoriasu kestää vuosikausia ja sen toimivuus on toisinaan lähes elinehto täällä kotipoluillakin kulkiessa.

Kuoriasu on yleensä vuoreton tai siinä on korkeintaan verkkovuori (mesh). Kuoriasun tehtävä on pitää tuuli ja sade loitolla, mutta tärkeintä on että se hengittää.

Perinteinen sadepukukin pitää tuulen ja sateen loitolla, mutta se kerää sisäpuolelleen kaiken hikoilemasi kosteuden ja pian olet aivan märkä omasta hiestäsi. Kuoritakissa hengittävän kankaan lisäksi tuuletusta voi lisätä kainaloiden kohdalta avattavilla vetoketjuilla ja housuissa reisien kohdalla olevilla vetoketjuilla.

Pipo, kauluri ja hanskat: jos hikoilet päästä, valitse villapipo. Se pitää hiukset kuivana ja pään sopivan lämpöisenä. Itse en hikoile pään kautta ja minulla on herkästi kylmään reagoiva niska. Minulla on siksi usein pipon lisäksi vielä huppukin päässä.

Kauluri. Se nyt vaan on miljoona kertaa kätevämpi kuin kaulahuivi. Siksi.

Hanskat. Jälleen kerran villa voittaa muut käsineet. Lähes kaikki hanskat keräävät hien sisälleen, kastuvat siis sisäpuolelta ja ovat siksi inhottavia käyttää. Monta kertaa kastuneen hanskan hajukin on aivan kamala.

Villa sen sijaan, siis ihan rehti lapanen, on lämmin ja pysyy kuivan tuntuisena ihoa vasten märissäkin olosuhteissa. Minulla niitä on aina kahdet päällekkäin. Sillä tavalla voin kätevästi säätää kuinka lämmintä tumppua tarvitsen. Yleensä alkumatkasta kahdet ja kun tulee lämmin, riittää yhdet ja taas taukopaikalla tarvitsen ehkä kahdet. Lapasten tilalle toinen hyvä vaihtoehto on aidot nahkahanskat lampaankarvalla. Ne vaan tuppaa korppuuntumaan pinnasta jos usein kastuvat. Rasvausta siis pintaan ahkerasti.

Sukat: villasekoitesukka on paras. Jälleen kerran, se pysyy märkänäkin lämpimänä ja kuivan tuntuisena.

Kengät: ihmisen tärkein varuste. Jos kengät on märät, kiukuttaa. Jos kantapää hiertää, reissu on pilalla. Jos varpaita palelee, koko kroppa jäätyy luita ja ytimiä myöten.

Minä käytän paljasjalkakenkiä, joissa on hengittävä mutta vedenkestävä pintakäsittely . Kuulostaa talviolosuhteissa hurjalta, mutta ei. Paljasjalkakengät ovat pelastaneet minut vuosia kestäneeltä kenkätuskalta. Varpaani palelivat kaikissa muissa kengissä paitsi huopikkaissa. Huopikkaat taas eivät ole retkeilykäytössä järin kätevät.

Paljasjalkakengän idea on olla niin ohut pohjaltaan kuin mahdollista. Ohut pohja mahdollistaa jalkaluiden oikeanlaisen liikkumisen ja jalan lihasten oikeanlaisen toiminnan. Näillä kengillä olen saanut pois jatkuvat selkävaivat ja lisäksi sain lämpimät liikkuvat varpaat. Paitsi. Heti pian kun pysähtyy, kenkien ohut pohja päästää kylmyyden läpi. Minulla on siksi tarvittaessa mukana varrettomat huopatossut, jotka sujautan paljasjalkakengän päälle taukopaikalla. Kevyet ja pieneen tilaan menevät tossut eivät retkitavaroissa tilaa juuri vie.

Taukotakki: toisinaan reissussa tarvitsee vielä taukotakin. Se laitetaan lisälämmikkeeksi kun pysähdytään pidemmäksi aikaa ja kroppa ehtii tauolla jäähtyä. Taukotakki voi olla mikä tahansa takki kevyestä topasta villapaitaan, kunhan se vaan lämmittää riittävästi ja on kevyt kuljettaa.

Tässä taas on Janne. Jannella on aina kuuma. Janne on kulkenut lähes samankaltaisissa varusteissa 7-vuotiaasta pikkupartiolaisesta lähtien. Jannen varusteet ovat Saaralle kauhistus. Saaran kaikki retkimotivaatio riippuu siitä, kuinka mukavat oltavat retkellä on ja varsinkin siitä, ettei ole märkä ja kylmä. Jannen retkimotivaatio on retki. Varusteilla ei ole mitään väliä.

Aluspaita: yleensä puuvillainen T-paita. Ikävin mahdollinen kangas sitten juuttisäkin. Kylmä, märkä ja imee itseensä kaiken kosteuden iholta. Hiertää ja liimaantuu ihoon jos/kun kastuu.

Välipaita: puuvillainen neule. Kts.yllä.

Farkut: kts.yllä.

Toppatakki: ainoa tapa säädellä lämpöä, on pitää vetoketju auki tai kiinni. Yleensä auki.

Pipo, kauluri ja hanskat: yleensä nämä varusteet ovat mukana. Villapipo on ainakin ehdoton vakiovaruste.

Sukat: anopin kutomat villasukat. Ei muita. Villasukka on loistava sukka kunhan se on kudottu ohuehkolla langalla ja riittävän tiukaksi. Hyvin huopuneena sen käyttöarvo vain paranee. Löysästi kudottu villasukka pyörii jalassa ja silmukat aiheuttavat ikäviä hiertymiä.

Kengät: kumisaappaat huopasyylingeillä. Kumisaapas on ihan ok kenkä. Toki se on raskas jalassa, mutta juuri sopivasti napakka kumisaapas kelpaa menoon kuin menoon.

Syylinki on irroitettava villahuopavuori, jolla kumisaappaasta saadaan lämpimämpi talvikäyttöä varten. Villasyylinki myös imee hyvin kosteutta, sillä kumisaapashan ei ole millään lailla hengittävää materiaalia. Kumisaappaiden tärkein ominaisuus katoaa ensimmäisestä tikusta, joka läpäisee kengän pinnan rämpiessäsi umpimetsässä. Pidä paikkausrasia aina mukana.

Eväät ovat retkiemme tärkeä polttoaine. Sen kerran kun lähdetään ”ihan vaan pikkasen kurkkaamaan yhtä paikkaa”, huomaammekin rämpivämme neljättä tuntia jonkin umpimetsän syövereissä ja ne eväät jäi ottamatta mukaan. Siis AINA eväitä matkaan ja kaikilla on parempi mieli. Ystävien kanssa eväät maistuu vieläkin paremmilta!

Mitä muuta tarvitaan onnistuneeseen retkeen? Meillä on mukana aina reppu tai pieni rinkka. Pelkkä kuvauskalusto painaa monta kiloa, joten meillä repun on oltava hyvä kantaa ja kantajalleen sopivan kokoinenkin. Lisäksi on hyvä varautua lampulla (patterit!), puukolla, tulitikuilla (vedenkestävä rasia!), pienellä ensiapupakkauksella ja vessapaperilla. Jos liikutaan luonnonjäillä, mukana on oltava järkeä ja naskalit ihan jokaisella.

Entäs lapset? Lasten vaatetus on erityisen tärkeää. Vaatetus toimii samalla periaatteella kuin aikuistenkin kerrospukeutuminen. Jos lapsi ei liiku koko matkaa, vaan on mukana esimerkiksi kantorinkassa tai pulkassa, on lämmintä vaatetta laitettava huomattavasti enemmän kuin aktiivisesti liikkuvalle lapselle. Varsinkin sormet ja varpaat on tarkistettava tasaisin väliajoin paleltumien ehkäisemiseksi. Niskasta saa parhaiten testattua hikisyysasteen ja tarvittaessa voi sitten vaikka vähentää yhden vaatekerran. Jos tuskastumisen voi laskea lapsen naamalta puristuvista hikipisaroista, silloin on jo puettu liikaa.

Miten ne lapset sitten saisi mukaan metsään? Isompien lasten kohdalla tämä tulee väistämättä eteen. Retkestä pitää tehdä hauska kokemus jo alusta alkaen. Ja ne EVÄÄT! Mutta ennen kaikkea, antakaa lasten remuta, sotkea, haastaa itsensä (ja SINUT) ja olla luovia. Kiellä vasta kun se on ehdottomasti tarpeen.

Retkeillä voi niin monella tavalla. Muutaman vinkin lasten kanssa remuamiseen löydät aiemmista jutuistamme täältä ja täältä.

Voit ottaa retkelle mukaan pulkan, kelkan tai vaikka minisukset. Lumikengät ovat oiva apu upottavilla hangilla. Niitä voit lainata aikuisen koossa Pyhtään kirjastosta. Lue vinkit lumikenkäilyyn täältä. Pienen lapsen kanssa saatat kaivata kantorinkkaa, sekin löytyy lainaksi kirjastolta. Polkupyörään nastarengas ainakin eturenkaaseen ja taas pääsee! Luistimet jalkaan ja retki vaikka umpijäässä olevalle suolammelle. Tai niin kuin meillä, lapset luistelee kotitiellä ja retken voi tehdä tien päässä olevalle korkealle kalliolle (kengät mukaan). Ei retkelle tarvitse mennä maailman ääriin. Toisinaan lähimetsä on aivan riittävän kaukana.

Entäs kun mukana on myös koira? Koiran kanssa varaudutaan ainakin sään osalta samoin kuin ihmistenkin kanssa. Sadetakki tai toppapuku, sään mukaan. Toisinaan omaa karvaa on riittämiin ja toisinaan tarvitaan lisälämpöä. Eväitäkin tarvitaan. Ainakin Derin mielestä eväät on ihan parasta retkeilyssä.

Meillä alkaa tuon vanhuksen kanssa olemaan toisinaan vaikea päättää otetaanko se mukaan vai ei. Kylmä ilma ja upottava hanki laittaa koiramummon takapuolen tutisemaan, mutta toisaalta se rakastaa retkeilyä yli kaiken. Niinpä me päädytään välillä kantamaan sitä tiukoista paikoista, jotta voimat riittävät varmasti kotiin saakka.

Tässä jutussa on jälleen mukana kuvia vuosien varrelta. Ja kuten alla olevasta kuvakoosteesta voi nähdä, historia toistaa itseään. Kelkkakuvien välillä on kuusi vuotta ja mikään ei ole muuttunut. Isin ”moottolikelkka” toimii edelleen!

Mukavia retkiä kaikille, Saara

 

 

 

 

 

Kokkovuori, Siltakylä

Siltakylän Kokkovuori on ehkäpä Pyhtään helpoiten saavutettavissa oleva näköalapaikka. Autolla pääsee aivan Kokkovuoren juurelle ja siitäpä ei nousua ole kuin muutaman minuutin verran. Näköalat eivät silti kalpene vaikeammin saavutettaville maisemillemme. Toinen Kokkovuoremme löytyy Heinlahdesta ja siitä kerroimme aiemmin täällä.

Kokkovuori on ollut vakioretkipaikkamme jo noin 16 vuoden ajan. Tässä jutussa käytämme kuvia useiden vuosien ajalta, joten pieni kurkistus perhealbumiimme on luvassa.

Kokkovuoren ympäristön luonto on vaihtelevaa ja monipuolista. Kallion laen kuivasta kanervikosta pääsemme alemmas pienille suoalueille ja reheviin lehtoihin sekä satoisiin mustikkametsiin. Valitettavasti osa kauniista metsästä on parina viimevuotena hakattu olemattomiin ja hakkuuaukeilla kulkeminen on hankalaa. Metsää löytyy vielä kuitenkin runsaasti ja maisemista saa nauttia rauhassa.

Kokkovuorelta näkyy pitkälle Äyspäänselkää. Muuttolinnut lentävät kovaa kaakottaen aivan laen ylitse ja menenkin joka kevät toivottamaan ne tervetulleeksi takaisin kotiin. Syksyisin yleensä tirautan muutaman kyyneleen niiden haikealle lähdölle. Merikotkatkin ovat tuttu näky kaartelemassa Siltakylänlahden yllä. ”Syöttikoiramme” Deri on jo kahdesti meinannut joutua saaliiksi. Pitäkää siis taivaanrantaa silmällä.

Kokkovuorella riittää puuhaa vuoden ympäri. Lumiseen aikaan rinteet tarjoavat esimerkiksi huikeat pulkkamäet hieman rohkeammillekin laskijoille. Käkkäräiset männyt paksuine oksineen kutsuvat kiipeämään vielä hieman korkeammalle ja lumikenkäilijät voivat kahlata muuallakin kuin valmiilla poluilla. Lämpimillä keleillä kallioilta löytyy ihania eväspaikkoja ja luontoa voi tutkia loputtomiin kivenkoloista vesilammikoihin.

Keväällä Kokkovuorelta löytyy taatusti kevään ensimmäinen sula paikka. Etelänpuoleinen rinne on paljas jo silloin kun muualla on vielä runsaasti lunta. Muurahaiset korjaavat kekoaan, linnut laulavat, pusikoissa rapisee ja aurinkoa on NIIN kaivattu kalpeille kasvoille.

Kokkovuoren laelta näet joka päivä aivan uuden maiseman. Toisinaan on niin sumuista ettet näe nenääsi pidemmälle, toisinaan taas laskeva aurinko värjää taivaanrannan aivan verenpunaiseksi. Ruska, lumiset puut tai vaakaan satava vesi tuovat nekin omat värinsä Kokkovuoren ylle. Nautitaan niistä kaikista.

Kokkovuorella retkeillään aika paljon ja toisinaan jotkut retkeilijät ovat noususta niin uuvuksissa, etteivät jaksakaan enää kantaa roskiaan takaisin alas. Yritetään kuitenkin yhdessä pitää kaunis luontomme kaikille kauniina.

-Saara

Kuvan risteykseen A opastaa Google maps. Risteyksien A ja B välillä olevalta hiekkatieltä lähtee useita  metsäpolkuja Kokkovuoren laelle. Risteyksen B pienempi tie johtaa metsästysmajalle. Saman tien varrelta lähtee myös polkuja Kokkovuoren huippua kohden.

Lauantaina 5.1. klo 13, kutsumme teidät kaikki porukalla pulkkamäkeen Kokkovuorelle. Nähdään laella!

Kartta-kokkovuori.jpg

– Janne

Gamla Hinkaböle, Munapirtti

Eräänä sateisena lokakuun päivänä suuntasimme matkamme Munapirtin syntysijoille. Olimme sopineet treffit Johan Ståhlin kanssa Gamla Hinkaböleen, lähiseudun ainoan aidon tuulimyllyn juurelle. Koko Kymenlaaksosta löytyy enää kaksi alkuperäisellä paikallaan olevaa tuulimyllyä, vaikka aikanaan niitä oli rakennettuna lähes joka kylään.

Gamla Hinkabölen alueen historia ulottuu vuosisatoja taaksepäin, mutta tässä jutussa kerromme lähinnä paristasadasta viimevuodesta ja sen nykytilasta. Alue on toiminut kotiseutumuseona vuodesta 1921 ja aivan pian juhlitaan siis museon 100-vuotisjuhlia. Rakennukset ovat toki paljon vanhempia. Tupa on noin 1700-1800-luvun taitteesta ja tuulimyllynkin tiedetään nousseen pienelle kalliolle jo vuonna 1861. Vanhin kartta alueelta löytyy vuodelta 1738 ja siinä Hinkaböle mainitaan jo nykyisellä nimellään.

Tupa oli pahoin rapistunut kun Munapirtin saaren kyläyhdistys sai sen hoitoonsa vuonna 2006. Asuintaloa restauroitiin noin 10 vuotta ja se saatiin kuin saatiinkin pelastettua kyläyhdistyksen ahkerien talkoolaisten voimin. Pieni mutta sitäkin tiiviimpi joukko ei ole säästellyt työtunteja eikä hikipisaroita saadakseen paikan säilymään seuraavillekin sukupolville.

Tupaan on kerätty upea kokoelma vanhoja esineitä, niin tilan omista rakennuksista kuin koko saaren liitereitä ja vinttejä koluten. Tunnelma tuvassa on hämyinen, mutta niin ihanan aito. Voi melkein kuulla rukin hyrräävän ja tulen rätisevän suuressa avotakassa, jonkun kolistelevan patoja ja vanhan puusängyn natisevan kylkeä kääntävän nukkujan painosta.

Kun kerran tupa on nyt saatu pelastettua pahimmalta, olisi tuulimyllyn vuoro. Mylly on seisonut pienellä kallion nyppylällä, kaiken tuulen ja tuiverruksen armoilla 157 vuotta ja osa sen alkuperäisistä rakenteista on pikaisesti korjauksen tarpeessa. Johanin johdattamana kiipesimme notkuvat portaat tuulimyllyn uumeniin. Kuuntelimme kiinnostuneina selvitystä kaikesta siitä, mikä kaipaisi korjaamista, ja mietimme samalla kuumeisesti onko lattia yksi niistä? Ensimmäinen kerros on nimittäin reilun 3,5 metrin korkeudella ja alapuolella on jokseenkin kovaa kalliota…

Sisältä löytyy täysin säilynyt koneisto ja lattiasta aika pieni ”tappi”, joka kannattelee koko tuulimyllyn pyörivää yläosaa. Koneisto on suuri, myllynkivet ja lavatkin valtavat. Kuinka ihmeessä tämä on saatu tasapainoon tuon akselin ympärille?! Myllyä on siis aikanaan pyöritetty tuulen suunnan mukaan suotuisaan asentoon ja siksi koko yläosa on irtonainen. Tällä hetkellä pyörivää yläosaa kannattelevat vanhat puhelinpylväät. Myllyhuoneen alapohjan palkit alkavat olla liian huonossa kunnossa kantaakseen myllyn koko painon.

Toinen kerros on lähes 6 metrin korkeudella ja tikkojen hakkaamista reiistä seinissä näkee maisemaa pitkälle joka suuntaan. Ratashuoneessa tuuli suhisee, valo pilkottaa lautojen raoista ja vanhat parrut ovat tuhansien nimikirjaimien peitossa. Rakastavaiset ovat tulleet tänne piiloon katseilta ja kirjoittaneet tunnustuksensa myllyn harmaaseen runkoon.

Kyläyhdistys on teettänyt tuulimyllyn vaurioista kartoituksen ja myllyn pelastamiseksi tarvitaan satojen talkootuntien lisäksi toki myös rahaa. Tämän ainutlaatuisen, historiallisesti arvokkaan rakennuksen säilyttämiseksi voit antaa tukesi ostamalla esimerkiksi alueesta juuri kootun kirjan. Sieltä löydät kattavasti koko tarinan ja ehkäpä myös kipinän tutkia paremmin juuriasi Pyhtäällä, tai missä ikinä asutkin. Meidät nämä tarinat Pyhtäältä ovat vieneet jo ihan mennessään!

Saara ja Janne

Alueelle on vapaa pääsy, mutta sisätilat ovat avoinna vain sovitusti sekä silloin, kun Gamla Hinkabölessä on talkoopäivät tai jokin muu tapahtuma. Näiden osalta ajankohtaista tietoa tarjoaa Munapirtin omat kyläsivut sekä sieltä löytyvien aktiivien yhteystiedot.

Rahallisen tukesi tuulimyllyn korjaukseen voit osoittaa yhteyshenkilöiden lisäksi myös Pyhtään kirjastolla. Sieltä voit ostaa Gamla Hinkabölen historiikin sekä kangaskassin ja näin tukea helposti upean tuulimyllymme säilymisen pitkälle tulevaisuuteen.

Kauniin Gamla Hinkabölen ja tuulimyllyn luo opastaa Google maps tästä linkistä.

Salainen suolampi, Kananiemensuo Valkmusa

Blogimme 2v juhlavaellus suuntautui keskelle kauneinta Valkmusaa. Syyskuu helli meitä ja aivan viimeisillekin päiville riitti aurinkoa ja suhteellisen lempeää tuulta. Mukaamme lähti 5 urheaa naista ja tietenkin reissukoiramme Deri.

Tällä reissulla ei käytetty pitkospuita eikä muitakaan valmiita polkuja, poislukien Moronvuorelle vievä hiekkatie. Menomatkalla, kun voimat olivat vielä kaikilla tallella, kiipesimme maisemareittiä Moronvuoren laelle ja ihastelimme sieltä tulevaa reittiämme. Helpoltahan se toki korkealta katsottuna vaikuttaa. Maa näyttää tasaiselta ja välimatkat niin kovin lyhyeltä…

Alas tulimme köyden avulla rinnettä pitkin. Alkumatkasta keräämämme luonnonlahjukset vietiin MoronMörölle, jotta matkamme sujuisi häiriöttä ja saisimme käyttöömme koko kauniin suon. Ja niinhän me saimme! Laitoimme lumikengät jalkaan ja pujahdimme juolukkapuskien lomasta tuoksuvalle suolle.

Tänä vuonna suo on ollut erityisen kuiva ja askeleensa tarkasti valiten saattaisi päästä kuivin jaloin aika pitkällekin. Meillä oli kuitenkin apuna lumikengät ja sauvat kahdestakin syystä. Ensinnäkin, kävely upottavalla suolla on huomattavasti kevyempää lumikenkien avulla ja toiseksi, jätämme luontoon mahdollisimman vähän jälkiä.

Muutaman juomatauon, karpaloiden ja juolukoiden maistelun ja maisemien ihastelun jälkeen alkoi päämäärä häämöttää. Pieni metsäsaareke, aikalailla keskellä Kananiemensuota. Täällä harvoin kukaan kulkee sulan maan aikaan ja ainakaan niin, että kulkisi koko matkan suota pitkin. Hikikarpalot ovat kuitenkin matkan arvoiset.

Istahdimme aurinkoiselle mättäälle ja kaivelimme eväät esille. Jannen kantamaa suurta rinkkaa oli matkan aikana ihmetelty ja nyt sieltä paljastui yllätys. Täytyyhän synttäreillä toki kakku olla!

Rikkumaton rauha keskellä ”ei mitään” ja silti siellä on niin paljon! Edellisellä kerralla, muutamaa viikkoa aiemmin, tapasimme lammella yksinäisen joutsenen. Nyt joutsen oli jo matkannut lämpimään, mutta muutamia vesilintuja lammella vielä uiskenteli. Tässä muutama kuva aiemmalta tiedusteluretkeltämme.

Kotimatkaa teimme hieman toista reittiä. Tuoksuvat suopursujen varret, selkää lämmittävä aurinko ja marenkikakku vatsanpohjalla kirittivät meitä kohti lähtöpaikkaa. Matkalla kirkasvetiselle lähteelle tapasimme vielä erään herran, joka päiväkävelystämme häiriintyen uhitteli meille hieman. Saimme kuitenkin luvan kuvata muutaman komean potretin.

Vielä nopea lumikenkäilyn ABC ja D märällä suolla retkeilyyn:
A) Lähde matkaan kaverin kanssa.
B) Ota mukaan köysi, jolla kiskoa tarpeentullen kaveri suonsilmästä.
C) Tummimmat JA vaaleimmat alueet ovat märimpiä. Kierrä ne.
D) Jos et sitten kiertänytkään niin kuin kehoitettiin, älä pysähdy. Pysähtyminen tarkoittaa vajoamista. Palaa kohtaan B.

Kiitos teille mukana olleille! Saara

 

valkmusa-salainen-suolampi.jpg

Reissun voi aloittaa useammasta kohtaa. Ensimmäinen vaihtoehto on jättää auto kansallispuiston portille kohtaan A. Tänne löytää Google mapsin linkistä täältä. Portilla olevan puomin ollessa auki, voi auton ajaa myös 800 metriä eteenpäin Piifeltinsalmen kääntöpaikalle saakka, kohtaan B. Näin kävelymatka hieman lyhenee. Puomia ei ole ainakaan tähän asti suljettu iltaisin, joten sen taakse ei pitäisi jäädä jumiin.

Piifeltinsalmelta kävellään merkittyä reittiä Moronvuoren päivätuvan suuntaan 900 metriä ja saavutaan isoille sähkölinjoille (kohta C). Näiltä linjoilta alkaa sitten se hauskin osuus. Salainen lampi kun kerran on kyseessä, niin se ei näy suon laitaan ja suunnistustaitoja tarvitaan. Rämpiminen suolla on helpointa aloittaa kulkemalla aluksi linjojen alla aina Markunsaaren tuntumaan saakka (kohta D).  Markunsaaren jälkeen käännytään loivasti luoteeseen kohti salaista suolampea. Markunsaaren kulmalta lampi ei erotu edelleenkään suosta, mutta lammen ympärillä kasvaa männikköä, joten kannattaa suunnistaa sitä kohti. Lampi (kohta E) paljastaa itsensä vasta muutaman kymmenen metrin päästä. Niin salainen se on. Matka suon reunasta lammelle on vain 1,4 km, mutta matkaan kannattaa varata aikaa, sillä ainakin märällä kelillä kulku on hidasta.

Seurueemme lähti Piifeltinsalmelta, käväisimme Moronvuoren kallion päällä, suuntasimme suolle ja kuljimme karttaan merkittyä reittiä lammelle. Lammella herkuttelimme, ihailimme maisemia ja palasimme takaisin. Vaikka kokonaismatka oli vain 4,6 km, niin matkaan meni aikaa reilut 4 tuntia. Kannattaa suolammelle kulkiessa muistaa sama ohje kuin meloessa: kiire jää rannalle, tai tässä tapauksessa siis suon laitaan.

Olen käynyt keskellä suota useita kertoja, ja lampi on lähes aina ollut matkareittimme varrella. Se on keskellä, mutta silti niin suojassa. Sinne ei ole suoraa näköyhteyttä Moronvuoren suunnalta, ja Simonsaaren lintutorninkaan suunnalta kävijöitä ei juurikaan pysty erottamaan etäisyyden ja puiden vuoksi. Lampi on mitä mahtavin uimapaikka, ja se on niin syvä, että jalat eivät yllä pohjaan. Lammen reuna on heinikkoista höttöä ja itse lampi äkkisyvä. Lammesta noustaan rannalle hyljetaktiikalla, käsillä itseään ruohotupoista kiskoen. On hyvä, jos mukana on kaveri, joka voi auttaa tarvittaessa. Lähistöllä oleviin puihin voi sitoa myös köyden, jos on yksin liikkeellä. Kyllä tuolta lammesta on tähän asti päässyt ylös perusterve aikuinen omin avuin, mutta maltilla tuolla kannattaa edetä, sillä apu ei ole lähellä.

Uinnin jälkeen pilvien katselu lähes täydellisessä hiljaisuudessa on maagista. Olkaa rakkaat kanssaretkeilijät niin ystävällisiä, että pitäkää tämä paikka täysin siistinä.

Yleisesti ottaen suolla kulkemisessa kannattaa olla huolellinen. Normaalina vesivuotena suolla on upottavia silmäkkeitä ja sen takia suosittelemmekin että suolle ei lähdetä yksin. Jokin köydenpätkä on syytä olla mukana, jolla tarvittaessa voi kiskoa kaverin helpommin silmäkkeestä ylös. Myös talvella suonsilmäkkeet saattavat olla sulia lumikuoren alla.

Ihania retkiä!

– Janne

 

 

 

Kuussaari, Äyspäänselkä

Paahtavan kuuma heinäkuinen päivä ajoi meidät pienelle veneajelulle. Merikarhuiksi meistä ei aivan ole, joten pikkuprutkumme suuntasi lyhyen ajomatkan päähän Kuussaareen. Kävimme siellä jo talvella tekemässä vähän alustavaa tutkailua ja aivan jutun lopussa onkin muutama hyytävä kuva siltä reissulta.

Kuussaari on noin 25 hehtaarin kokoinen saari ja suurin osa siitä on vapaasti retkeilijöiden käytössä. Länsirannalla on mökkejä, mutta niiden tontit ovat jokseenkin pienet. Jos pysyt poissa pihapiiristä hyvien tapojen mukaisesti, olet yhteisellä maalla ja voit retkeillä vapaasti. Nuotiopaikkoja saareen ei saa tehdä. Sitä varten rantalaiturin läheltä löytyy upea grillimaja. Sinne mahtuu isompikin seurue kerrallaan.

Kuussaaresta löytyy monenlaista maastoa. Silokalliot aivan rannassa, erityyppiset metsät sekä jäkäläiset kalliot keskemmällä tekevät pienestä saaresta kiintoisan koko päivän retkikohteen. Rannalta löytyvät grillikota polttopuineen, puuseet sekä venelaituri, joten turha piipahtaa vain hetkeksi. Täällä viihdytään pidempäänkin.

Kiersimme saaren vapaita rantoja pitkin. Poikien hypellessä kivikossa, etsin aarteita rantakallioilta ja ihmettelin valtavaa kukkien runsautta. Suurin osa niistä oli puutarhakarkulaisia ja jo kukkineita. Muutamaa viikkoa aiemmin ranta olisi ollut varmasti upeassa väriloistossa. Puutarhakarkulaisista sen sijaan voidaan olla montaakin mieltä. Niiden valtaamat alueet köyhdyttävät omaa luonnollista lajikirjoamme ja muuttavat ympäristöä esimerkiksi niin, että kotimaiset perhoset eivät saa kaipaamaansa ravintoa näistä karkulaisista. Vieraslajeista voit lukea lisää täältä.

Rantavedet olivat reissupäivänämme aivan sinilevän valtaamia, ja vaikka uimaan olisikin ollut mukava päästä niin meni se päivä näinkin. Valtavat siirtolohkareet rannassa ja syvemmällä saaressa innostivat kiipeilemään ja testaamaan uskallusta. Kaverin kanssa intoutunut yllytyshulluus kaipasi toisinaan hieman aikuisen suitsintaa…

Saaren historia on mielenkiintoinen, tai olisi jos siitä löytyisi lisää tietoa. Siellä on nimittäin toiminut alkoholistiparantola, ilmeisesti joskus 1800-luvun lopulta 1900-luvun puolelle. Kuussaaresta löytyykin useita hyvin säilyneitä kivijalkoja niiltä ajoilta, mutta muuta tietoa parantolasta on saatavilla huonosti. Vinkatkaa ihmeessä jos teillä on jotain tietoa asiasta. Meitä ainakin jäi askarruttamaan että miten nuo valtavat rakennusten kivijalat on kuskattu saareen? Jäitä pitkin varmaankin… mutta mistä? Ja kuka? Jäimme myös miettimään luolaa, josta meille vinkattiin, mutta emme sitä tällä reissulla ainakaan löytäneet…

Tässä vielä lupaamani kuvat talvelta. Tuo retkipäivä oli jäätävän kylmä ja reissukoira Deri jouduttiin lopulta kantamaan kotiin. Itsekin olisin mielummin jäänyt grillikotaan syömään eväitä ja odottamaan kevään tuloa.

– Saara

Kuvaan on merkitty laiturin ja grillimajan sijainti saaressa. Laituriin tullessa on hyvä muistaa, että lännessä (laituria kohti ajettaessa oikealla) on kiviä. Kuussaaren laiturin sijaintia voi tarkastella myös Retkikartan linkistä täältä.

Kuussaari-tarkka.jpg

Jos saareen mielii talvella, joutuu reittiä hieman suunnittelemaan. Lyhyin reitti mantereelta saareen kulkee Pukasalmen niemen kärjestä (Google maps), josta matkaa Kuussaaren grillimajan rantaan on n. 800 metriä (vihreä viitoitus). Tämä reitti ei ole kuitenkaan useimmille mahdollinen, sillä Pukasalmen niemen kärjessä sijaitsee Kuussaaren venesatama, joka on suljettu portilla (ks. ankea kuva alla). Aivan portin vasemmalta puolelta kulkee kahden kiinteistön välistä polku rantaan (musta viitoitus). Kohtelias retkeilijä näkee kuitenkin hieman vaivaa, ja kiertää rakennukset tyhjän tontin kautta (pinkki viitoitus). Autot on syytä ajaa kunnolla hiekkatieltä sivuun.

Mantereella olevan ja aidatun Kuussaaren venesataman maa-alueen omistaa Pyhtään kunta. Näkisin, että Kuussaaren talvikäyttöä ja saavutettavuutta parannettaisiin sillä, että sallittaisiin edes jalankulku venesataman läpi. Tuntuu omituiselta, että Kuussaaren venesatama on täysin suljettu, kun taas vajaan kahden kilometrin päässä oleva, paljon isompi Päkinranta, on taas avoinna kaikille.

Saaressa sijaitseva upea grillimaja on myös talvella elämys. Nämä ovat niitä Pyhtään retkeilyaarteita, jotka tulisi olla helposti löydettävissä ja helposti saavutettavissa, jotta mahdollisimman moni pääsisi niistä nauttimaan.

Mukavaa reissua!

– Janne

 

 

 

 

Lovisteinin virkistysalue, Kiviniemi

Helteiset kesäpäivät ovat parhaita vilpoisan merituulen hulmutessa hiuksissa. Aiemmin keväällä vinkkasimme rauhallisesta rannasta Skitunäsissä, joten tässäpä teille toinen sitten näin loppukesän vesileikkeihin.

Lovisteinin virkistysalue on isohko hiekkaranta, jonka retkeilyarvoa nostaa myös kaunis kankainen metsämaasto sekä aivan lähistöllä olevat Lovisteinin upeat kallioluolastot. Olemme retkeilleet Lovisteinin alueella usein ja kerta kerran jälkeen ihastun siihen aina uudelleen. Tällä kertaa jätimme kallioilla kiipeilyn väliin ja keskityimme pelkkään rantalaiskotteluun.

Retkipäivänä oli helteistä ja ajattelimme, että rannalla olisi kuhinaa, mutta ketään ei näkynyt missään. Kiva ranta siis aivan meidän yksityisessä käytössämme. Ihan parasta!

Rantaan pääsee pieniä polkuja pitkin parkkipaikalta. Lastenrattailla tai pyörätuolilla ei hiekalle saakka kuitenkaan pääse. Polkujen varrella kasvaa mustikkaa, kanervaa ja metsäkukkia, tosin tänä vuonna mustikat näyttivät olevan jokseenkin kuivia käppyröitä.

Rantahiekka oli hehkuvan kuumaa ja vesikin lähinnä kylpyveden lämpöistä. Tuulenvire ja varjoisa metsikkö pelastivat pahimmalta poltteelta. Metsän puolella on mukavia varjoisia kalliopaikkoja niille, joita ei aivan armottomin kuumuus houkuta.

Rantavedessä on paljon kiviä, mutta myös hiekkaisia kohtia. Vesi on matalaa aika pitkän matkaa ja mitä syvemmälle menee, sitä tasaisemmaksi pohja muuttuu. Kasvustoa on vain vähän ja kaislikkoa ei alueella näkynyt laisinkaan.

Lovisteinin ranta on virkistysalue, ei siis virallinen uimaranta. Veden laatua ei tutkita uimarantojen lailla ja esimerkiksi sinilevän osalta on luotettava omaan arvioon. Koirien osalta pätee ”hyvän tavan säännöt”. Muita ei häiritä ja jätökset korjataan ehdottomasti pois. Lovisteinin rannalla myös naapurit ovat lähellä, joten tonttirajojen ylittäminen on kiellettyä.

Rannalla voi aarteenetsinnän lisäksi vaikkapa piirrellä hiilellä sileään kallioon. Hiilenpaloja löytyy rannalta vanhojen nuotionpohjien jäljiltä ja sileitä kiviä sekä kallionkylkiä löytyy runsain mitoin. Muuta roskaa on yllättävän vähän ja pidetäänkin se niin.

Vanha reissukoira Deri on onnellinen juuri näistä uimaretkistä. Uimisen jälkeen oli vielä hetken virtaa riehua ja sitten saikin rauhassa pötköttää varjossa ja haistella raikkaita merituulia (sekä eväskassin sisältöä).

Muutama mustavalkoinen kuva vielä tähän loppuun. Vaikka kesällä luonto pursuaakin värejä, niin jotenkin nämä mustavalkoisetkin viehättää. Osa reissukuvista on otettu jo aiemmalla rantareissulla.

-Lämpimin terveisin Saara

Virkistysalueen ”parkkipaikan” virkaa ajaa risteys, jota on laajennettu metsän puolelle.  Jätäthän autosi niin, että naapurit pääsevät vaivatta omille mökeilleen.  Google Maps osaa johdattaa sinut perille tästä linkistä. Tiedät tulleesi oikeaan paikkaan, kun edessä olevasta kanervikosta pistää esiin vanha sininen, Pyhtään kunnan virkistysalueen kyltti. Kyltin oikealta puolelta polku johtaa aina rantaan saakka.

Polun varrelta löytyy myös itsetehtyjä nuotiopaikkoja, mutta niiden käytön suhteen kannattaa olla todella huolellinen. Ulkohuusseja alueelta ei valitettavasti löydy.

Virkistysalueen rajat löytyvät helposti maastosta: rannan molemmissa päissä näkyvät Pyhtään kunnan siniset virkistysalueen kyltit. Näiden kylttien luona voi huoletta oleskella, sillä niitä ei ole laitettu aivan alueen reunoille. Kylteiltä on useita metrejä matkaa varsinaiselle rantarajalle.

Rannalta merelle päin katsottaessa virkistysalue jatkuu oikealle aina naapurin vajan reunaan saakka. Vajan reunasta alkaen rantaan on nostettu useampi kivi linjaan, merkitsemään tontin rajaa. Vasemmalle katsottaessa pistää silmään naapurin pitkä laituri. Virkistysalueeseen kuuluu vielä laiturin vieressä oleva, aivan rannassa oleva avokallio. Nämä rajat on merkitty myös alla olevaan karttaan. Toki rannalla on yleensä hyvin tilaa, ettei tarvitse nyt aivan rajan tuntumassa istuskella.

Mukavia retkiä!

– Janne

kartta-lovistein-ranta

Ampiaisen syntymä

Tällä kertaa meillä onkin TODELLA erilainen blogijuttu teille luettavaksi. Toivomme tästä palautetta, niin risuja kuin ruusujakin. Pörriäiskammoisille toivon tämän toimivan vaikkapa siedätyshoitona. Kuva kerrallaan. Ampiaiset ovat myös oma akilleen kantapääni ötökkämaailmassa ja yritin nähdä tässä kaikessa sen kauniimman puolen…

Puuliiteriimme olivat ampiaiset tehneet ison pesän. Jotta saisimme talven puut sateelta suojaan, oli pesä poistettava. Kiukkuisia pörisijöitä iski kimppuun heti kun puuliiterin ovelle uskaltautui edes hiipiä, joten Janne sai toimia urheana ampiaishäätäjänä.

Ensimmäinen päivä meni tunnustellessa populaation kokoa, ilman suojavarusteita. Seuraavaksi päiväksi varustukseen sitten kuuluikin jo saappaat, paksut housut, hyttyshattu, kestävä takki, toppahanskat, rullallinen ilmastointiteippiä ja imuri.

Teippasin Jannen siistiin pakettiin ja lopulta lähes avaruuspukuun sonnustautunut klapikasan pelastaja katosi puuliiterin uumeniin. Itse poistuin suosiolla lasten kanssa takavasemmalle. Kun puukasaa oli purettu hieman ja alta paljastui pesän rakenteet, toi Janne niitä pala kerrallaan meille muillekin nähtäväksi. Mikä kaunis ja järjestelmällinen rakennelma se olikaan! Pidimme koko perheen voimin pienen biologian tunnin (tai parikin) ampiaisen kehityksestä. Ihan lähiopetuksena!

Toukat olivat siisteissä kennoissaan kokojärjestyksessä. Pienimmät olivat vain nuppineulan kärjen kokoisia ja isoimmat pursusivat jo ulos ahtaista kennoistaan. Joidenkin kennojen päälle oli ”kudottu” harso ja jotain siellä liikkui…

Valmis ampiainen siellä leikkasi vahvoilla leuoillaan tietään ulos. Huomasimme että useammassakin kennossa oltiin hereillä ja mietimme, onkohan ne kovinkin vihaisia ulos päästyään? Olimmehan hajottaneet heiltä kodin…

Olimme valmiita pakenemaan kiukkuista ampiaislaumaa, mutta yllätys olikin melkoinen. Ensimmäinen kuoriutunut ampiainen ei välittänyt meistä tuon taivaallista, vaan alkoi välittömästi hoitaa pienempiä lajitovereitaan. Tarkasti jokaisen kennon käyden ja myötäpäivään kiertäen, se kurkotteli hoitamaan pienimmät toukat kennon pohjalta ja tuntosarvillaan hellästi hivellen myös ne kennoistaan pursuavat lihavat proteiinipatukat.

Katselimme touhua pitkään kun uusia valmiita ampiaisia kuoriutui hoitamaan tätä jäljellä olevaa pientä yhdyskuntaa. Linnut kärkkyivät herkkupaloja selkämme takana ja luulenpa että aika moni niistä sai nauttia lihavasta toukasta vielä iltapalan aikaan. Jätimme rikkoutuneen pesän nimittäin heinikkoon ja luonto hoiti tavalla tai toisella tämän tragedian loppuun.

Viimeisissä kuvissa on ampiaisen kehitysasteita. Toukka muuttuu jossain vaiheessa kennostossa ihan nestemäiseksi ja siitä sitten taas jatkaa kehitystään kohti jalat ja siivet omaavaa paremmin tuntemaamme ampiaisen muotoa. Ampiaisista voit lukea lisää vaikkapa täältä tai täältä. Tämä juttumme perustuu vain siihen mitä näimme ja sen kummempaa tieteellistä pohjaa ei tällä tarinalla ole. Kuvissa on sekä Jannen että minun ottamia kuvia.

-Lämpimin kesäterveisin Saara