Ihan alkuun haluan sanoa, älä ohita juttua siksi että inhoat tai pelkäät käärmeitä. Tämä juttu voi olla sinulle alku johonkin uuteen. Käärme kuvastaa voimaa. Sinulla on kyllä voimaa muuttaa pelkosi joksikin muuksi, esimerkiksi ihailuksi upeaa ja monimuotoista luontoamme kohtaan.

Tuhansia tunteja metsiä koluten ja siltikin olemme vuosien varrella nähneet alle 10 käärmettä. Keväällä 2022 päätimme ottaa vihdoin ”kyytä hännästä” ja sukeltaa kaikkiin mahdollisiin koloihin joista voisimme niitä löytää. Jokainen sopiva päivä maaliskuun puolesta välistä eteenpäin aina kesäkuun alkuun saakka pyhitettiin käärmeen metsästykseen. Kameralla!

Tässä jutussa on siis paljon kuvia käärmeistä. Paljon. Kyyt ja rantakäärmeet tulevat teille kuvien myötä tutuiksi, niin edestä kuin takaa. Itse siellä käärmeiden seassa pusikoissa maatessani löysin näistä otuksista sellaisen kauneuden, että en enää koskaan katso niitä inhoten. En ole käärmeitä pelännyt aiemminkaan, mutta kevään aikana siedätin itseni vielä näkemään näissäkin otuksissa sellaisia yksityiskohtia, joihin ei kauempaa katsoessa kiinnitä lainkaan huomiota. Reissuillamme tutustuimme mm.Herra Hännättömään, Rubiiniin ja Matti Nykäseen. Kaikki upeita käärmemaailman persoonia jokainen. Rubiini sai nimensä kauniista hohtavista silmistään, jotka ovat kyllä kyylle aivan ominaiset. Seuraavassa kuvassa voit ihastella niitä ihan lähietäisyydeltä.

Suomalaisessa kansanperinteessä käärmettä, yleensä rantakäärmettä, on pidetty talon ja karjan suojelijana. Käärme omassa pihapiirissä onkin tuonut hyvää onnea taloon ja kotikäärmettä on ruokittu lautasellisella tuoretta lypsymaitoa. Käärme on myös hyödyllinen eläin. Kyy ahmii noin kymmenen myyrää kesässä, sen sijaan että ne jäisivät mylläämään nurmikkoasi kyntöpelloksi. Siinä samalla kyy syö noin parisataa puutiaista, jokainen puutiainen on yksi vähemmän nypittävää pois omasta nahastasi.

Nyt moni ajattelee, että hullu nainen. Kuvittelee käärmeen olevan vaaraton ja ainakin kaikissa lapsi- tai koiraperheissä tapetaan kaikki käärmeet jotka eteen sattuvat. Suomessa on vain yksi myrkyllinen käärme, kyy ja sekin vain lievästi myrkyllinen. Toki joidenkin kohdalla myrkystä saadaan hengenvaarallinen reaktio, mutta Suomessa on viimeksi kuollut ihminen kyyn puremaan vuosina 1998 ja 1984. Käärme tekee kaikkensa väistääkseen ihmistä ja vain epäonnisimmat päätyvät käärmeen puremaksi. Näissä tapauksissa käärmettä on kiusattu tai uhattu, tai se on yllätetty esimerkiksi kohmeisena kiven juurelta eikä pakoon pääsyä ole ollut. Kyy käyttää mieluiten myrkkynsä vain saaliinsa tainnuttamiseen. Uuden myrkkyannoksen valmistus vie aikaa ja kyyn voimia, turhaan se ei myrkystään halua luopua. Epäonnisesta tapauksesta kerron ihan omakohtaisenkin kokemuksen jutussamme myöhemmin.

Kyy on maastoutumisen mestari. Etsiessämme kuvattavia luigeroita saatoimme ensin kulkea pitkänkin matkaa niiden ohitse, kunnes huomasimme jossain kolossa ensimmäisen. Sen jälkeen silmä tottui etsimään tiettyjä tuntomerkkejä ja loput käärmeistä löytyivätkin huomattavasti helpommin. Aivan kuin suppilovahveroita keräillessä. Alkuun ei näe yhtään ja lopulta niitä onkin kaikkialla. Eihän käärmeitä kaikkialla ympärillämme ole tietenkään. Käärmeet suosivat tietynlaisia ympäristöjä ja keväiset käärmeiden kokoontumisajot ovat aivan oma lukunsa. Talvipesien ympäristössä kevättalvella viihtyvät käärmeet hajaantuvat lämpimien ilmojen tullessa lähimaastoon ja silloin niitä on huomattavasti vaikeampi löytää. Kyyn reviiri yltää muutamien satojen metrien päähän talvehtimispesästä ja pesän läheisyyteen kesäksi jäävät vain kantavat naaraskyyt.

Jos olet rakentanut talosi tai mökkisi käärmeiden talvehtimispesän viereen tai muutoin niiden vuosisatoja perimässään kantamalle kotikalliolle, joudut vain hyväksymään sen tosiasian että käärmeet ovat osa suomalaista luontoa. Toki vaihtoehtona on kuljettaa kyyt muutaman kilometrin päähän elävänä ja varmistaa ettei ihan lähellä ole jonkun muun taloa, jonka pihapiiristä kyyt seuraavaksi löytyvät. Metsää Suomessa riittää kyllä kyidenkin rauhassa asustaa. Tappaa niitä ei tarvitse. Ja aivan suotta siirrät käärmekammosi seuraavalle sukupolvelle silmittömällä teurastuksella. Voit näyttää esimerkilläsi kuinka luonnon kanssa eletään sopusoinnussa, kaikki oliot henkiriepunsa säilyttäen. Kyiden ahdingosta kertoo jo sekin, että kun aiemmin talvehtimispesissä oli satoja käärmeitä, nyt niitä löytyy vain joitain kymmeniä. Ihminen on omalla toiminnallaan tuhonnut kokonaisia yhdyskuntia, joko tahallaan tai sitten tiedostamatta että tälläkin eläimellä on tärkeä lokeronsa luontomme ekologiassa.

Alla olevat kuvat harmaasuomuisesta kyystä on otettu erään lähipeltomme pientareelta. Tämä kyy loikoili yksinään aivan maaliskuun lopulla, ainoalla lumettomalla paikalla minkä oli ympäriltään löytänyt. Suomujen pinta on harmaa sillä vanha nahka on vielä vaihtamatta uuteen. Kaverilla oli pääsääntöisesti hyvinkin tuima ilme vaikka minut lähelle päästikin. Ehkäpä kavereiden puute pisti mielen apeaksi.

Kyiden kanssa samassa pesässä talvehtii myös koko joukko muita suomupintaisia sekä sammakoita. Kuinka nämä toisiaan syövät matelijat ja sammakkoeläimet oikein selviytyvät kuukausien yhteiselosta? Hibernaation eli talvihorroksen aikaan horrostavien ruuminlämpö laskee lähelle nollaa. Kyyt eivät syö mitään talvihorroksen aikana ja näin keväällä kaikki ehtivät ulos talvipesästä ilman pelkoa nälkäisimpien saaliiksi joutumisesta. Uroskyyt antavat vielä nälkänsä odottaa siihen saakka kunnes parittelu on onnellisesti ohitse. Vasta sitten malttavat nekin keskittyä massan kasvattamiseen seuraavaa talvea varten. Naaraat sen sijaan syövät ennen parittelua, mutta saattavat paastota koko kantoajan ja vasta poikasten synnyttyä, elo-syyskuun vaiheilla, alkavat nekin kerätä talviravintoa nahkansa alle. Talvisovusta huolimatta kaikki allaolevat ovat kuitenkin kesäkaudella kyiden ruokalistalla. Lisäksi iso joukko pörröisiä pienjyrsijöitä katoaa hyvällä ruokahalulla nautiskelevien luigeroiden vatsaentsyymien sulateltaviksi.

Kuinkas sitten kävikään. Huomasin nuohoavani mahallani pitkin poikin pientareita kuvaamassa ja eräästä pusikosta ylös noustessani tunsin nilkassani kipua. Ensin ajattelin että ampiainen mokoma oli lehtien joukosta vielä kohmeisena, syyskuun ihan lopulla, päättänyt pistää minua. Jatkoin matkaa, mutta kipu oli kovempi kuin ampiaisten pistoissa yleensä (niitäkin on saatu kymmeniä). Ajattelin varmuudeksi kurkata hieman sukan alle. Kaksi pienenpientä reikää sopivasti ison suonen kohdalla. Toinen ei ollut syvä, toinen vähän pidemmälle uponnut. Paksu sukka oli estänyt toisen hampaan myrkyn ja ne olivat märkänä sukanvarressa.

Janne oli mennyt edeltä ja koska autolle oli matkaa, soitin että josko saisin auton vähän lähemmäs, niin voisin sitten kinkata jostain kyytiin. Kyytiä odotellessani soitin 112, ihan vaan varmistaakseni tarvitseeko päivystyksessä edes käydä näyttäytymässä. Koska ampiaisten pistotkin aiheuttavat minulle aikamoisia paukamia, minut ohjattiin ystävällisesti ajamaan pikimmiten päivystykseen. Siellä sitten sain hieman lääkitystä ja odottelin 6 tuntia tarkkailussa.

Mitä tästä kokemuksesta opin? En ehkä mitään muuta kuin sen, että ne pitkävartiset kengät jalkaan kun lähden metsään. No jäikö vammoja? Tunsin seuraavan parin viikon aikana kuinka pieni määrä myrkkyä eteni ja teki temppujaan kudoksissa. Lähinnä isot nivelet oireilivat yksi kerrallaan purtulla puolella. Nilkkaan jäi jäykkyys, joka helpotti lopulta muutamien kuukausien jälkeen.

En aio edelleenkään vältellä luontoa. Enkä käärmeitä. Aion möyriä maassa ja saada tarpeellisen annokseni luonnon ihanuutta, ihan sieltä lähietäisyydeltä. Näillä maastotunneilla on ihme etten ole aiemmin saanut hieman osumaa kyyn hampaista.

Kyiden kanssa samassa talvipesässä koisii myös se leppoisampana tunnettu rantakäärme. Rantakäärmeellä ei ole myrkkyä käytettävissään ja se nielaiseekin ruokansa elävänä. Tästä tiedosta rohkaistuneena vietin useita tunteja keskellä rantakäärmeiden kuhinaa, sillä luotin olevani aivan liian suuri suupala niiden pienehköön kitaan. Nämä luigerot veivät kyllä sydämeni sielukkailla silmillään, uteliaisuudellaan ja joukkovoimalla.

Rantakäärme kasvaa hieman pidemmäksi kuin kyy. Kyyt ovat noin 50-80cm pitkiä, kun taas rantakäärme voi kasvaa yli metrinkin mittaan. Rantakäärme on solakampi ja sen kiipeilytaidoista saimmekin eräällä reissulla hienoja taidonnäytteitä. Eräs taituri, Matti Nykänen, nimittäin kiipesi paahteista kallionseinämää useamman metrin korkeuteen ja jostain kumman syystä halusi sieltä rojahtaa Jannen olkapäälle. Aikuinen mies ei juuri koskaan pääse kokemaan korkean Cn itseaiheutettua kuulovauriota, mutta Jannepa onnistui siinä. No, Matti Nykänen teki hyppynsä useammankin kerran ja Janne siirtyi oletetulta lentoradalta suosiolla hieman kauemmaksi.

Paikat jossa käärmeitä kuvaamme jääköön salaisuudeksi. Talvehtimispesien paikat pysyvät samoina vuosikymmenistä toiseen, ellei ihminen omalla toiminnallaan estä niiden käyttöä. Talvipesinä voivat toimia kivikot, syvälle ulottuvat juurakot tai vaikkapa routarajan alle ulottuva onkalo kalliossa. Pesän pitää pysyä kuivana ja se on keväällä ensimmäisiä lämpimiä paikkoja ympäristössään. Osa luontoseikkailua on juuri löytämisen ilo ja sen me jätämmekin teille.

Rantakäärmeiden kevätkuhinoita pääsimme seuraamaan hyvinkin läheltä. Jossain mättään notkelmassa saattoi olla lukuisia luigeroita lämmittelemässä samaa naarasta ja toisaalla oli oma rakas jo löydetty vierelle matelemaan.

Rantakäärme munii munansa keskikesän paikkeilla. Poikaset kuoriutuvat vasta elo-syyskuun tietämillä, riippuen vähän siitä kuinka lämmintä on. Kyyt sen sijaan synnyttävät poikasensa elävinä, noin 17 cm mittaisina ”narunpätkinä”, elo-syyskuussa nekin. Käärmeiden poikasilla on siis Suomen oloissa hyvinkin pian syntymänsä jälkeen kylmät oltavat. Pieniä poikasia emme enää syksyn aikana nähneet, jätimme siis niiden löytämisen tulevien syyskesien reissuille.

Syksyn tullen sekä aikuiset että uudet poikaset etsiytyvät jälleen tutun ja turvallisen talvehtimispesän lähettyville valmistautumaan hibernaatioon. Toivottavasti jokainen pesään kömpijä on saanut kerättyä tarpeekseen ravintoa pitkää, kohmeloista talvea varten.

Alla olevissa kuvissa näkyy kyyn ja rantakäärmeen eroavaisuudet. Kyyn pupilli on kapea ja pystyssä, rantakäärmeellä se on pyöreä. Rantakäärmeen oranssit, keltaiset tai vaaleankeltaiset, joskus jopa valkoiset tai mustanruskeat ”korvalaikut” erottuvat hyvin.

Tässä alla taas näkyy, kuinka kyyn päälaki muodostuu monista pienemmistä suomuista, kun taas rantakäärmeellä on selkeästi isommat päälaen suomut. Pään muoto on kyyllä kulmikkaampi ja rantakäärmeellä se on soikea. Kyyllä on yleensä sahalaita- tai salmiakkikuvio nahassaan, mutta mustiin kyihin voit myös törmätä. Kyyn väritys voi olla harmahtava, vihertävä tai ruskea. Rantakäärmelläkin voi olla hienoista kuviota selkämyksessään, mutta korvalaikut erottavat sen kyystä. Vain täysin mustilta rantakäärmeiltä saattaa joskus puuttua korvalaikut. Rantakäärmeen selkäpuolen väritys voi mustan lisäksi olla oliivinvihreä, harmaanvihreä tai vaikkapa ruskeanharmaa.

Käärmeaikataulut Pyhtään seutuvilla kamerametsästykseen ovat suurinpiirtein seuraavat, riippuen toki säätiloista:

Maaliskuun loppupuolella heräilevät ensimmäiset uroskyyt lämmittelemään siittiöitään talvehtimispesien lähettyville.
Naaraat odottavat vielä muutaman viikon lämpöisempiä kelejä talvehtimispesän suojissa.
Huhtikuun lopulla näkyy rantakäärmeitä samoilla paikoilla.
Toukokuun alkupuoliskolla on käärmeiden kosiomenot.
Käärmeiden poikaset syntyvät tai kuoriutuvat elo-syyskuun tienoilla.
Talvehtimispesille palataan syyskuun lopulla.

Tässä teille vielä pieni videonpätkä rantakäärmeiden kevätkuhinoista Jannen kuvaamana. Alku on hieman hidas, mutta ehditpähän etsiä kuvasta luigerot ja valmistautua kokemukseen.

Keväisin terveisin Saara ja Janne. Anna luigeroille mahdollisuus.