Tekijä: Saara

 

Valkmusan kansallispuisto on niin paljon muutakin kuin vain pitkospuiden osoittama kulkureitti. Löysimme kartalta pienen suolammen, aivan Valkmusan lounaiskulmasta ja päätimme viettää juhannusaaton suolammen reunalla, suopursuja nuuskien.

Lamminsuolla ei kuljeta pitkospuita pitkin vaan suolle johtaa selkeä polku metsätien reunalta. Eksymisvaaraa ei ole ja lisäksi Vastilantien tasainen hurina kertoo sivistyksen olevan aika lähellä. Muutoin suo onkin kuin metsään piilotettu paratiisi. Harvan puuston jälkeen aukeaa suopursujen ympäröimä lampi, joka kutsuu retkeilijän rauhoittumaan ja ehkäpä pulahtamaan lämpimään veteen. Ranta on hetteikköinen ja äkkisyvä, mutta ylös vedestä pääsee kyllä käsivoimin mättäälle ponnistamalla. Vesi on puhtaan näköistä suovettä ja tuoksu on raikas.

 

Retkipäivä oli aluksi hieman tuulinen, mutta tuulen tyyntyessä lammella oli ihanan lämmintä ja rauhallista. Suopursujen tuoksu oli aivan päätä pyörryttävän huumaavaa. Luonto on rikas ja ympärillesi katsomalla löydät esimerkiksi vaivaiskoivuja, lukemattomia erilaisia sammaleita, suomuurainta, tuhansia kihokkeja ja kauniita pursuhopeatäplä-perhosia. Niiden suvusta voit lukea lisää täältä.

 

Kihokki on kotimainen lihansyöjäkasvi, joka hankkii lisäravintoa pyydystämällä pieniä hyönteisiä tahmeilla lehdillään. Hyönteiset se sitten sulattaa ravinnokseen kietomalla lehden niiden ympärille ja liuottamalla ravinnon lehtiensä entsyymeillä. Nam. Uskallatko astua paljaalla jalalla kihokkiin? No, eihän se mitään ihmisille tee joten rohkeasti vaan nauttimaan suolammesta. Alla on kuva pyöreälehtikihokista ja siitä voit lukea lisää täältä.

 

Lamminsuon ympäristössä voit kulkea hieman kauemmaskin erilaisissa suomaastoissa. Välillä kulku on upottavaa ja toisinaan hieman kuivempaa. Suopursuja riittää kaikkialle mutta puusto on harvaa ja ryteiköissä ei juurikaan tarvitse rämpiä. Syksymmällä mättäät täyttyvät mustikoista ja suomuuraimista, sieniäkin varmasti löytyy.

Niin, ja ihme kyllä. Meistä ei löytynyt ainokaistakaan punkkia tämän reissun jälkeen. Kävelimme kuitenkin vielä suon poikki pohjoisemmaksi katsomaan vanhan hiekkakuopan ötököitä ja sielläkin maasto vaikutti punkkien paratiisilta. Ei kuitenkaan yhtään salamatkustajaa edes reissukoira Derissä.

Suomen pienvesistä voit lukea lisää täältä.  Taivaannaula-sivusto kertoo suomalaisesta perinnekulttuurista ja soiden synnystä voit lukea vaikkapa täältä.

-Saara

Suolammelle pääsee melko helposti. Siltakylästä päin tultaessa ajetaan Vastilantietä pohjoiseen. Drockilan mansikkatilan kohdalla ollaan Vastilantien osuutta n. puolessa välissä. Kartan kohdassa A kääntyy hiekkatie oikealle. Sitä ajetaan 450 metriä ja jätetään auto tien oikean reunan levennykseen kohtaan B. Samasta kohdasta lähtee pieni polku kohti suolampea (lampi kohdassa C). Jos huristelet päällystettyä Vastilantietä aina Simonsaaren pitkospuiden parkkipaikalle asti (kohtaan D), olet tullut Vastilantietä 2,7 km liian pitkälle pohjoiseen.

Risteys on helppo löytää retkikartan linkistä täältä (älä käytä mobiiliversiota, siinä ei näy lisätyt merkinnät). Google mapsin linkki kohtaan A löytyy täältä.

Valkmusan suon keskellä on vastaavanlainen upea suolampi (tästä tarina kenties myöhemmin), mutta tälle Lamminsuon lammelle on huomattavasti helpompi päästä. Tähän en tällä kertaa pulahtanut, mutta Valkmusan lammessa on tullut pulahdeltua useamman kerran. Kuten Saara mainitsi, lampi on äkkisyvä. Se ei sovi huonosti uimataitoisille ja lammesta pääsee ylös oikeastaan vain hyljetekniikalla ruohotupsuista kiinni pitäen ja jonkinasteisen ähellyksen kera 😉 On hyvä myös muistaa, että lampeen ei saa päästää mitään pesuaineita. Tämä lienee kirjoittamattakin selvää 😀 Lampeen pulahtaminen on kuitenkin ehdottomasti kokeilunarvoinen juttu.

Lähdin lammelta ristiriitaisin tunnelmin. Olisin halunut lammen rannalle pitkospuut ja lammen reunaa osan matkaa kiertämään veden tasossa olevan, lehtikuusesta tehdyn tason, jonka päällä olisi mukava köllötellä ja nauttia lammen tunnelmasta. Samaan aikaan sitä myös pohtii, kuinka monta kihokkia ja muuta kasvia jäisi tuon tason alle. Aina suolla kulkiessa tuntuu myös siltä, että jalanjäljet uppoavat liian syvälle ja jättävät turhan pysyviä merkkejä vierailusta. Ehkäpä tuo lampi on täydellinen juuri sellaisena kuin se nyt on.

Tässä kuitenkin muutama vinkki retkipäivää ajatellen. Kumisaappaat jalkaan ja hyttysmyrkky taskuun. Makuualustan päällä on mukava syödä eväitä ja pötkötellä suopursujen keskellä. Todelliset nautiskelijat kiinnittävät kahden puun väliin riippumaton ja ottavat suolammen rannalla nokoset 😀

Mukavaa kesää kaikille!

– Janne

Idyllinen Antinranta löytyy piiiitkän ja mutkittelevan hiekkatien päästä, Tammijärven pohjoisrannalta. Juurikin Antinrannan vierestä Kymijoki laskee Tammijärveen ja tekee linnuillekin suotuisan suistoalueen kaislikoineen ja pikkusaarineen.

Alkukesän ensimmäiset lämpimät päivät laittoivat villasukat vipattamaan jaloissa ja rantaelämä kutsui kalkkinaamoja. Pakkasimme autoon lapset, eväät sekä riippumatot ja suuntasimme Pyhtään pikkuteille. Perillä odotti tyyni ranta, rauha ja Kaulushaikaran sumutorvimainen huhuilu.

Rannalla on paljon puita joihin riippumaton saa helposti kiinni. Viltilläkin pärjää kyllä oikein hyvin. Retkeä ennen oli satanut muutaman päivän ja maa oli märkänä, joten riippumatot olivat kyllä ihan mukava vaihtoehto kostuvalle viltille.

Alue on iso ja vaikka rannalla olisi enemmänkin uimareita, niin ruuhkaa tuskin tulee. Laitureita on kaksi, hiekkarantaa vallan sopivasti, nurmi ja heinikkoaluetta runsaasti ja nuotiopaikkojakin useampi. Pöytiä, penkkejä ja ruokailukatoskin alueelta löytyy jos sade sattuu yllättämään. Polttopuita ei löytynyt, joten ne kannattaa ottaa matkaan jos autolla kulkee. Pukukopit ja vessatkin olivat oikein siistit.

Ranta oli ainakin retkipäivänä tuulelta suojassa ja vedenpinta lähes tyyni. Uimisen lisäksi rannalla voi tutkia luontoa ihan rauhassa, eläimiä kyllä riittää. Lintuja, simpukoita, kaloja ja rantakäärmeitä ihmettelimme porukalla, sillä rantakaislikossa kävi aikamoinen suhina. Rantavedessä uiskenteli leppoisasti keltakorvainen rantakäärme, matalassa kaislikossa näimme pieniä haukia polskimassa ja kaislikon yläpuolella kaarteli hetken jokin valtavan suuri lintu, jota emme kylläkään tunnistaneet. Haavi, ämpäri ja vesiöttiäis-kirja kannattaa ottaa mukaan jos haluaa tutkailla vesieläimiä lähempää. Öttiäiset voi sitten päästää takaisin isompiin vesiin kun pikkubiologeilta loppuu kiinnostus.

Ranta-alueelle pääsee parkkipaikalta helposti myös pyörätuolilla. Tiepohja on kova lähes rantahiekkaan saakka ja vessatkin ovat sen verran tilavat että avustaja mahtuu mukaan. Pieni askelma on oven edessä, eli täysin esteetön kulku ei kuitenkaan ole.

Kanoottiretkeilijät voivat ottaa rannasta suunnan kohti Tammijärven selkää, sillä järvi on eteläisen Kymenlaakson suurin järvi ja sitä pitkin pääsee upeita melontareittejä pitkin merelle saakka.

Antinrantaan kannattaa tulla ajan kanssa. Luonnonrauha ja rannan hyvät ”palvelut” mahdollistavat kokopäivän retkeilyn. Varmista kuitenkin että kaikki tarvittava on mukanasi kun lähdet kotoa, sillä Antinrannasta ei ihan äkkiseltään kipaistakaan kaupasta hakemassa täydennystä…

 

– Saara

Vaikka uuspyhtääläinen Haaviston Antinranta vähän kaukana onkin, löytää sinne kuitenkin melkoisen helposti. Alla olevassa kartassa on ohjeistettu reitti Hirvikoskelta. Kun etelän suunnasta tullaan Hirvikoskelle ja ylitetään Kymijoki, käännytään vasemmalle. Jatketaan eteenpäin kunnes isot Haaviston peltoaukeat levittäytyvät molemmille puolille. Pian tämän jälkeen vastaantulevan kylän kohdalta kääntyy opastettu viitoitus vasemmalle, uimarannan suuntaan (mustat kyltit).

Kylttejä seuraamalla löytää helposti perille, vaikka matkan aikana aika kapeita ajoväyliä löytyykin. Kartoissa ei juurikaan näy Antinranta-nimeä vaan ainoastaan merkinnät ”Huhtaniemi” ja ”uimaranta”. Hyviä uimareissuja!

Google Mapsin karttalinkki löytyy täältä.

– Janne

Tällä kertaa ruutu ei täytykään rämpimiskuvista umpimetsässä, tuhnuisessa sadesäässä, vaan ruudun täydeltä on lintuja. Kevät on vihdoinkin tullut ja pääsimme hieman kurkkaamaan mitä Pyhtään lintuhoitolalle kuuluu juuri nyt.

Pyhtään lintuhoitola on perustettu 11.6.1998, eli vuoden päästä juhlitaankin jo pyöreitä auttamisvuosia. Lintuhoitolan tarkoituksena on hoitaa sairaita, vahingoittuneita tai muutoin avuttomassa tilassa olevia luonnonvaraisia tai rauhoitettuja eläimiä. Pyhtään lintuhoitola on osa loukkaantuneiden luonnonvaraisten eläinten hoitoverkostoa, yhdessä muiden maassamme toimivien hoitopaikkojen, kuten Korkeasaaren eläintarhan sekä Heinolan lintutarhan kanssa. Lintuhoitolassa hoidetaan siis myös muitakin eläimiä kuin vain lintuja. Oravat ja siilit ovat näistä yleisimmät. Isompia nisäkkäitä hoitola ei pysty ottamaan vastaan.

Pyhtään lintuhoitolaa on alusta saakka pyörittänyt Arto Hokkanen. Työtä on arkena ja pyhänä, välillä yötä myöten, eikä vuosien varrella ylitöitä ole laskettu. Kirjaimellisesti työt kulkeutuvat myös kotiin, sillä pieniä linnunpoikasia, siilivauvoja tai oravanpoikia on syötettävä niin tiheästi, että vierihoito kotona on ainoa mahdollisuus niiden selviytymiseen. Arton apuna on alusta saakka ollut oman perheen täysi tuki sekä nykyään myös Kymenlaakson luonnonsuojelupiirin rahoituksella palkattuna yksi kokopäiväinen lintuhoitaja. Hannele-vaimo hakee eläimille ruokaa ja tarvikkeita pari kertaa viikossa sekä tarvittaessa noutaa pelastettavat siilit sekä oravat hoitolan suojiin.  Työtä riittää silti, sillä ihmisten ja eläinten elinpiirien kohdatessa jomman kumman on useinkin väistettävä. Yleensä se tarkoittaa esimerkiksi lintujen pesinnän siirtymistä sellaisiin paikkoihin, jotka eivät ole niille luontaisia ja poikasten kuoriuduttua ihmisen apu onkin tarpeen. Kerrostalon katolta saattavat pienet lentokyvyttömät poikaset putoilla talojen sisäpihoille, eivätkä ne pääsekään omin avuin pois suljetuilta alueilta. Silloin Artoa tarvitaan paikalle haaveineen pyydystämään linnut ja kuljettamaan ne turvallisemmille asuinpaikoille.

Osa linnuista jää lintuhoitolan asukkaiksi loppuiäkseen. Päätarkoituksena hoitolalla on aina se, että loukkaantunut ja hoidettu eläin pääsisi takaisin luontoon omiensa pariin. Joskus kuitenkin tilanne on se, että eläin ei hoidosta huolimatta voisi kuitenkaan selviytyä luonnossa itsenäisesti ja se jää hoitolan asukkaaksi. Piippa-kurki on yksi hoitolan vakiasukkaista. Nyt jo hennosti päälaeltaan punastunut 2-vuotias kurki, löytyi Kotkan Juurikorvesta, jahtaamassa Saksanpaimenkoiraa pitkin pihamaata. Koira juoksi edellä ja Piippa perässä. Piipalla oli ihon ja lihaksen väliin muodostunut ilmapussi, joka vaikeutti sen lentämistä. Se hoidettiin kyllä antibiooteilla kuntoon, mutta Piippa ehti leimautua liiaksi ihmiseen ja jäi siis lintuhoitolaan. Piippa on persoona ja tuohon ihanaan pitkänokkaan ihastuu heti ensimmäisellä tapaamisella. Piippa on se, joka varmasti tervehtii ensimmäisenä hoitolalle tulevia vieraita!

Ulkotarhoissa on lähinnä ne linnut, jotka jäävät hoitolaan. Ihmiseen tottuminen on vapautettaville eläimille epätoivottavaa, sillä luonnossa ihmisen lähelle hakeutuva eläin joutuu usein vaikeuksiin. Hoitolan ulkotarhalle on vapaa pääsy ja siellä voit käydä katsomassa Piipan lisäksi mm. joutsenia, hanhia, lokkeja, pöllöjä ja puluja. Ihan lähietäisyydeltä, nokat vastakkain.

Vankeudessa eläimet saattavat joskus tykästyä aivan toisen lajin edustajaan. Lintutarhalta voitkin bongata lokkipariskunnan, jonka toinen osapuoli on merilokki ja toinen on harmaalokki, eräs sorsa on rakastunut hanheen ja Piippa sekä yksi joutsenista kilpailee Arton jakamattomasta huomiosta. Sulassa sovussa jaetaan joka tapauksessa uima-allaskin kaikkien lajien kesken.

Ulkotarhan vanha huuhkaja huhuilee vienosti vierailijalle tarhastaan. ”Huhuu” kuuluu toiseksi viimeisestä tarhasta tiheään ja joskus yön hämärinä tunteina lähimetsästä saattaa lehahtaa paikalle juttukaveri kertomaan tarinoita vapaudesta.

Päiväsaikaan pöllöt tapittavat vierailijaa orreltaan suoraan silmiin ja tuijotuskisan voittaa varmasti isosilmäisin pöllö. Vanhan huuhkajaparin tuplatuijotusta ei voi katsoa hymyilemättä sillä heillä on ihan hassusti ”korvatupsut” lerpallaan.

Hoitolaan pääset siis aivan ilmaiseksi katsomaan ulkotarhan lintuja. Tarha on avoinna yleensä vapusta lokakuun loppuun saakka ja tarhoille pääsee myös iltaisin ja viikonloppuisin. Talveksi avoimet seinät suljetaan kylmiltä pakkastuiskuilta. Tarhojen lähelle ei tietenkään viedä koiria, ei riehuta ja remuta eikä syötetä eläimiä. Tarhalta löytyy myös vieraskirja johon voit jättää terveisiä vierailustasi.

Jos haluat olla mukana auttamassa luonnonvaraisia eläimiä, voit tuoda lintuhoitolalle noin 2 metrisiä männyn, pihlajan tai vaahteran näreitä, voit ostaa Best in-koiranmakkaraa, tuoda hunajaa mehiläishaukoille, puupuruakin menee hoitolalla satakilotolkulla, pähkinä on monen herkku ja porsaan sydän kelpaa petolinnuille. Porsaan sydämestä voit käydä maksamassa erän Kotkan lihatukkuun, josta hoitolan väki sen sitten noutaa.

Kerrotaanpa vielä Kostiina-korpista. Kostiina oli alkujaan Kosti, mutta sukupuolen selvittyä se sai hieman fiinimmän nimen. Yleensä eläimiä ei hoitolalla nimetä, mutta suuret persoonat ansaitsevat sellaisen. Kostiina oli hoitolalle tullessaan kesy ja leimautunut ihmiseen. Sitä ei voida enää sen vuoksi laskea vapauteen ja Kostiina asuukin nyt lintuhoitolan sisätarhassa.

Kostiina on taitava matkimaan ääniä. Välillä Kostiina matkii kurkien kiljahtelua ja toisinaan ilahduttaa hoitajaa huikkaamalla ”MOI!” tai ”Hjuomenta!”. Jos hoitolan pihalle saakka kuuluu kova rääkäisy ”MAIKKU!!!”, se on vain Kostiina, joka siellä huutelee rakasta hoitajaansa. Arton allergiakin on saanut Kostiinan opettelemaan sympatia-niistämisen. Välillä siis Kostiinan tarhassa niistetään ja pärskitään.

Kostiina on erittäin utelias ja tarkkaavainen lintu, mutta se suhtautui ensin hieman epäilevästi meihin vieraisiin. Pienen ujostelun jälkeen saimme kuitenkin kuulla myös tervehdykset ja onneksi Arton läsnäolo teki Kostiinalle turvallisen olon. Kostiinan vahva nokka on kerran testannut Arton sorminahkaa, mutta sen jälkeen on Artokin oppinut pitämään sormensa kaukana. Sormien lisäksi Kostiinan herkkua ovat raaka kala, viiriäisen munat, juusto, kurkku, omena ja banaani.

Jos löydät loukkaantuneen linnun, siilin tai oravan voit ottaa yhteyttä lintuhoitolan numeroon saadaksesi lisäohjeet ja opastusta kuinka toimitaan seuraavaksi. Muistathan että lintujen pesiin ei saa koskea, pesintää ei saa häiritä ja että esim. jänisten poikaset ovat emojensa hoivissa vaikka yksinäisiltä näyttävätkin. Lisää jänisten poikasista voit lukea täältä. Lintujen siipien epämuodostumista voit lukea lehtijutun täältä. Kymenlaakson luonnosuojelupiirin toiminnasta löydät tietoa vaikkapa täältä. Pyhtään lintuhoitolan viralliset Facebook-sivut löytyvät täältä.

Kiitos Arto ja Hannele kun saimme vierailla.

-Saara

Pyhtään Lintuhoitolan virallinen osoite on Harjuntie 111, Pyhtää. Harjuntie on siis asfaltoitu pääväylä, joka kulkee Lintuhoitolan vierestä. Vaikka Lintuhoitola on aivan Harjuntiessä kiinni, ei Harjuntieltä pääse suoraan Lintuhoitolan pihaan (tie on suljettu portilla).

Kirkonkylältä (etelästä) tultaessa käännytään viistosti vasempaan hiekkatielle. Hiekkatie tekee mutkan oikealle ja sitten jo ollaan Lintuhoitolan pihalla. Autoille on hyvin tilaa Lintuhoitolan ympäristössä. Auto kannattaa ajaa tien sivuun tai Lintuhoitolan edustalle.

Google Mapsin linkki löytyy tästä.

P.s. Ulkotarha näkyykin hyvin etupihalle. Kannattaa kurkata myös kulman taakse, sieltä löytyy lisää lintuja.

– Janne

Tämä minijuttu kertoo Kirkonkylän jättikokoisesta siirtolohkareesta. Jättiläinen paljastui metsätöiden jälkeen Harjuntien varrelle ja kääntää päät joka kerran siitä ohi ajaessamme. Lopulta meidän oli pakko pysähtyä ja napata pari kuvaa tästä kolmeen osaan halkeilleesta vanhuksesta. Tätä jättiläistä ei ole muuten edes merkattuna karttoihin, niin piilossa se on ollut!

Pyhtään alueella on runsaslukuisena niin yksittäisiä jättiläisiä kuin siirtolohkareryhmiäkin. Kartassa siirtolohkaremerkki on musta piste ja kiviryhmä merkitään mustalla kolmiolla. Karttamerkkejä voit tutkia lisää täältä.

Suomen tiettävästi suurin siirtolohkare on Turun Ruissalossa sijaitseva Kukkarokivi. Jääkauden muistakin muodostelmista voit lukea vaikkapa täältä ja täältä.

Google mapsin linkki Kirkonkylän kohteeseen löytyy täältä.

-Saara

 

 

Aivan Siltakylän keskustan liepeillä piileksii mainio retkikohde, Munakallio. Itse kävin siellä ensimmäistä kertaa vasta tänä keväänä, mutta monille paikkakuntalaisille se on lähes viikoittainen ulkoilumaasto. Vastaavasti tiedän monia, Siltakylässä vuosia asuneita, jotka eivät ole kuulleetkaan paikasta…

Munakallio, vaikka aika korkea onkin, jää ohikulkijalta helposti huomaamatta. Korkeimmalta kohdaltaan 38.6 metristä kalliota ympäröi tehokkaasti metsä, asutus ja länsi-luode akselilla peltomaisema. Metsää on tänä keväänä harvennettu kallion juurelta reippaasti ja toivotaankin, että kalliometsäinen tunnelma säilyy harvennuksista huolimatta.

Munakallion ympäristössä kulkee useita polkuja ristiin rastiin. Osa poluista on helppokulkuista ja loivasti nousevaa, osa taas jyrkempää ja juurakkoistakin. Alue on kuitenkin verrattain pieni, eli lyhyt kiertoreitti helpomman kulkureitin etsimiseksi ei matkaa juurikaan pidennä.

Kallion laelta on parhaimmat näkymät länteen ja luoteeseen, puiden ylitse kauas Länsikylän pelloille. Hempyölin tallitkin pilkottavat puiden lomasta ja kiikareilla voit tiirailla peltojen yllä kaartelevia lintuja. Jokin haukka kirkui peltojen yllä koko reissumme ajan, mutta emme nähneet siitä pyrstösulkaakaan. Seuraavalla kerralla täytyy tosiaan ottaa ne kiikarit mukaan.

Munakallion vakiovieraita olivat vuosien ajan partiolippukunta Pyhtään Korpisusien isot ja pienet partiolaiset. Munakallion maastoon järjestettiin retkiä lähes viikoittain, vuoden ympäri. Nyt Korpisusien partiokolo on muuttanut hieman kauemmas ja sielläpäin onkin aivan uudet kalliot tutkittavana.

Munakalliot on ollu suuressa käytössä jo monta vuotta lippukunnan keskuudessa. Meidän vartio on esimerkiksi käynyt siellä tutkimassa kirkkaina iltoina tähtiä ja leikkimässä valopiiloa. Siellä on myös tehty monet enemmän ja vähemmän onnistuneet ruuat trangialla.
Ja kokemuksesta voin sanoa, että jos jostain syystä haluaa lähteä kiipeämään kallion kaikkein jyrkintä kohtaa kädet täynnä tavaroita, sitä ei kannata tehdä talvella kun rinne on aivan peilijäässä 🙂

Helmi, vartionjohtaja

Matkalla Munakallion laelle, Janne löysi kallioon hakatun päivämäärän 8.11.1909. Mielikuvitus sai siivet ja keksimme sille jo monta syntytarinaa romanttisesta kosinnasta vuorenhaltijan kuolinpäivään. Yritimme selvittää sen alkuperää muutamista lähteistä, mutta se on todennäköisesti ihan vaan arkisesti, rajamerkintä. Jos joku tietää vuosiluvusta enemmän, lisäämme tarinan mielellämme tähän juttuun. Te, jotka seuraavan kerran kapuatte Munakallion laelle ja löydätte päivämäärän nakutettuna polulle, hihkaiskaapa täällä löydöstänne. Vuosiluvun numerot ovat noin 10cm korkeita ja ne ovat paljaalla kalliolla, keskellä polkua.

-Saara

Popparit-vartioryhmän kanssa päätimme syksyn ensimmäisinä kokouskertoina kiivetä Munakalliolle retkelle. Olimme varanneet mukaan trangian ja lasten piti valmistaa muistaakseni kamelinoksennusta (ruokalajin nimi on lainattu kotkalaiselta tyttölippukunnalta ja kyseessä on siis paistetun jauhelihan ja keitettyjen makaronien ihana kimara). Makaronien keitinvesi oli kuitenkin matkasta unohtunut, mutta keitimme makaronit maku-kivennäisvedellä. Ruokaan saatiin hauska vivahde 😀 Tässä kuva kyseisestä koitoksesta. Munakalliolla on muutamia nuotioiden pohjia, mutta ne eivät varmasti ole meidän jäljiltämme. Partiolaiset jättävät leiripaikalle kaksi asiaa: kiitos ja ei mitään.

Munakalliolle pääsee oikeasti vähän joka suunnasta ja jos haluaa tehdä lenkin, niin tässä on yksi vaihtoehto. Lähtö kunnantalon vierestä (kohta A). Kävellään peltotietä metsään pienen mäen päälle. Pienen mäen päältä peltotie näyttää päättyvän peltoon, mutta maastossa menee polku aina Munakallion juurelle (karttaan piirsin punaisella täplityksellä). Kallion juurelta kannattaa kääntyä vasemmalle Munakallion pohjoispuolelle ja nousta sieltä kautta (kulkee karttaan merkitty polku). Polku kulkee Munakallion harjan yli. Olemme poistuneet Munakalliolta esimerkiksi kohdasta D ja kävelleet polkua pitkin tien varteen kohtaan E. Munakalliolle pääsee helposti myös Kivitien kautta, jolloin kohdasta F kääntyy (punaisella täplityksellä merkitty polku) Munakallion juurelle.

Tässä on Google Mapsin linkki kohteeseen F. Retkikartta alueesta löytyy tästä linkistä.

– Janne

 

 

 

Taas pilvinen ja sadetta enteilevä päivä. Siispä äkkiä eväät reppuun ja menoksi. Lovisteinin alueella on kyllä nähtävää useammaksikin päiväksi, mutta tällä retkellä keskityttiin vain luoliin. Muihin alueen kohteisiin palaamme blogissa joskus myöhemmin.

Matkassa oli mukana kaksi parkouria harrastavaa ja jännittäviä seikkailuja odottavaa poikaa, joten vauhtia ja vaarallisia tilanteita oli odotettavissa. Kalliot ja sammalet ovat märällä kelillä todella liukkaat, ne yhdistettynä  jyrkkiin pudotuksiin ja valtaviin siirtolohkareisiin sekä niljakkaisiin kantoihin… metsässä raikui siis useaan otteeseen  ”Olkaa varovaisia!!!”

Alueella on todennäköisesti ainakin parikymmentä eri kokoista luolaa. Osa on vain pieniä, päänmentäviä aukkoja kallion kupeessa ja peremmällä olevia onkaloita voi vain arvuutella. Osaan mahtuu aikuinen mies kepeästi jopa seisomaan ja suurin osa on sitten sellaisia, joihin pienet luikut pojat katoavat niin, että vain tossun pohjat jäävät näkyviin. Jos sitäkään! Pojat nimittäin löysivät sellaisen luolan, jonne yhtäkkiä kadotessaan, minulta jätätti pari sydämenlyöntiä väliin.

Hulivilit kapusivat suht isoon kallioluolaan, joka mataloitui sitä mukaa mitä syvemmälle luolaan ryömi. Pojat ihastelivat katosta valuvaa vettä ja jostain kalliorakosesta kajastavaa valoa. Yhtäkkiä en nähnytkään enää kumpaakaan, vain kikatus kuului kallion sisästä. Luolan katosta aukesikin leveä railo, josta pääsi kiipeämään usean metrin matkan aivan toiselle puolen kalliota. Siitä, jossa itse seisoin, näkyi siis vain matala luolansuu ja poikien kulkureitti jäi täysin piiloon kahden ison siirtolohkareen väliin. Itse mahduin selälläni hivuttautumaan aivan luolan perälle ja katsomaan sieltä näkyvää taivasta, mutta seisomaan en ainakaan talvivaatteissa mahtunut. Kesällä täytyy palata luolalle uudestaan! No, pojat siis putkahtivat ulos aivan toiselta puolelta isoa kalliolohkaretta ja kaikki hyvin.

Vaikka paikka kuulostaa aika hurjalta, niin varovasti kulkiessaan ja pitäen huolen siitä, ettei tunge itseään liian pieniin koloihin, kaikki on hyvin. Kaveri on ehdoton turva, sillä jo pelkästään liukastuminen saattaa vaatia tukevan olkapään avuksi kotimatkalle. Täällä saat vietettyä monta tuntia aivan ainutlaatuisessa ympäristössä, vuoden ympäri. Lähes jokaisen kallioseinämän  kyljestä löytyy pieni tai isompi luola ja kivoja eväspaikkoja on enemmän kuin riittävästi. Aurinkoisella säällä täällä voit bongata käärmeitä ja sisiliskoja vilistämässä lämpimällä kalliolla kulkijaa karkuun.

Ylhäältä, Lovisteininkallion päältä, on hienot näköalat suoraan etelään sekä Koukkusaaren suuntaan. Nyt ilma oli niin harmaa, ettei edes horisonttia erottanut. Alempana rinteessä on suuria siirtolohkareita ja siihen väliin jäävät nämä upeat kallioseinämät. Alhaalta Lovisteinintien varrelta, näkyy hienosti nämä jylhät seinämät ja puiden lomasta erottuu tielle jopa osa luolistakin. Mukavaa retkipäivää teillekin!

-Saara

Lovisteininvuorella olemme käyneet useita kertoja. Kallion päältä avautuu upea näkymä merelle ja mukavia eväspaikkoja löytyy paljon. Suosikkipaikallani on muutaman neliön kalliotasanne keskellä isompaa rinnettä. Tasanteen reunassa kasvaa käkkärämänty. Lämpöisen päivän jälkeen tasanne on vielä illallakin lämmin ja siellä istua möllötellessä on hyvä tähyillä merelle ja pohtia suuria kysymyksiä.

Tänään kevät vielä arkaili valon ja lämmön kanssa, mutta se ei vauhtia hiljentänyt. Poikien takit ja housut olivat aivan litimärkiä luolaseikkailujen jäljiltä.

Auto kannattaa jättää kohtaan A (tien risteykseen, kunnolla pois tieltä). Tien risteyksestä jatketaan kävellen yksityistien suuntaan. Puomi (kohta B) tulee n. 350 metrin päässä vastaan. Puomin jälkeen nousee mäki ylös ja mäen päältä oikealle lähtee polku suoraan kallioiden päälle. Luolaseikkailua varten emme tällä kertaa menneet kallion päälle, vaan jatkoimme hiekkatietä pienen matkan ensimmäiselle kallioluolalle (kohta C).

Kallioluolia on useita kohtien C ja D välissä. Parhaiten ne löytää kun seuraa kalliota alhaalta käsin ja käy kurkkimassa kalliossa olevia koloja ja halkeamia.

Google mapsin ajo-ohjeet autopaikalle (kohta A) löydät tästä. Retkikartta kohteesta löytyy täältä.

– Janne

Kevään ensimmäinen päivä oli tuhnuista tuhnuin. Kaikki kuvatkin on aika tuhnuja, mutta hei, se on silti kevät nyt! Lähdimme siis säästä huolimatta retkelle. Eväät reppuun ja kohti uusia seikkailuja. Ensimmäinen etappi ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä, sillä Kuussaaren edustalla jää näytti liian tummalta ollakseen enää turvallista ylittää. Sinne yritämme siis paremmalla onnella joskus toiste.

Karttaohjelma auki ja pikainen selailu nuotiopaikoista kertoi, että Flakanäsistä löytyy yksi kuntamme virallisista uimarannoista, ulkoilualue, grillikatos sekä mm. Pyhtään vaunuilijoiden karavaanarialue. Kevät otetaan vastaan siis hiekkarannalla makkaraa paistellen.

Ranta on luokiteltu luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeäksi luonnonsuojelualueverkoston ulkopuoliseksi alueeksi. Hiekkaranta sekä pitkä, merelle ulottuva hiekkasärkkä ovat siis ainutlaatuista alueemme luontoa, jota kannattaa ehdottomasti vaalia.  Siitä voit lukea lisää täältä, maakuntakaavan tutkimuksesta alueen ekologisesti arvokkaista alueista.

Rannalla oli kaikinpuolin siistiä, aikalailla jäistä ja harmaata kylläkin. Grillikoivut toimme mukanamme ja jätimme hieman seuraavillekin. Puuvajaa ei ainakaan näkynyt missään, eli sylillinen klapeja matkaan jos aiotte grillailla. Puuseet ja pukukopit odottavat rantakautta, tosin molempien ovet olivat auki, joten pissille pääsee talvellakin.

Kävelimme hiekkasärkän päähän ja sieltähän on vallan kauniit maisemat jopa tuhnuisena kevätpäivänä. Oikealla siintää korkea ja jyrkkä kalliorinne, Högberget. Siitä kirjoitimme täällä. Seikkailijoille ja tutkimusmatkaajille lähistöltä löytyy myös geokätkö sekä rautakautinen kiinteä muinaisjäännös, hautaröykkiö. Siitä voit lukea lisää vaikkapa täältä.

Uimarannalla ei tietenkään saa ulkoiluttaa koiria, mutta reissukoira oli tällä kertaa matkassa mukana emmekä jättäneet sitä autoon odottamaan. Makkaraakin oli saatava, koska sitä oli nähty reppuja pakatessa sujahtavan matkaan mukaan. Kesällä näin ei varsinkaan toimita ja rannat ovat koiravapaata aluetta.

– Saara

Kuussaareen piti siis tiemme käyvän, mutta haaveeksi jäi. Jäälle asti selvisimme naskalit kaulassa, mutta muutaman teräaseella tehdyn luotaavan iskun jälkeen jään todellinen paksuus paljastui. Paikoitellen jäätä oli vielä parikymmentä senttiä ja toisissa paikoissa jäätä ei ollut yhtään. Suurin piirtein aikomallemme reitille osui muutamia laajoja alueita, joissa jäätä oli vain muutama sentti. Kiviniemessä olen penskana käynyt jäissä useastikin, mutta näin vähän vanhempana oman perheen kanssa ajatus ei tuntunut hyvältä, joten käännyimme takaisin. Kevätjäät ovat kevätjäitä. Nyt korviini kantautuu pilkkijöiden räkäinen nauru. Siihen on kuitenkin syynsä, että on kokeneita pilkkijöitä, mutta ei koskaan todella vanhoja 😉

Flakanäs on mainio paikka. Olen vieraillut siellä Saaraa useammin. Rannalla käkkärämännyt ja oksat alkavat saada jo samoja muotoja kuin saarissa. Hiekkaranta on pyhtääläisittäin pitkä ja merelle kurottavan hiekkasärkän päässä on hyvä paikka ihmetellä elämää.

Google mapsin linkki löytyy täältä  (matkapuhelimella avattuna saa näkyviin ajo-ohjeet). Retkikartta alueesta löytyy täältä.

Alueelta löytyy grillikatos (kohta B), auton voi jättää jonnekin kohdan C tuntumaan (kannattaa vähän katsoa miten muut autot on jätetty). Myös hiekkasärkälle voi mainiosti kävellä. Ennen varsinaista särkkää, mantereen puolella on pieni metsäinen kukkula (kohta A), jonne voi myös vapaasti kävellä. Kiinteistöraja kulkee muutaman metrin punaisen piharakennuksen takaa (ks. kuvassa kohdan A oikealla puolella harmaaksi merkitty rakennus ja punainen kiinteistöraja).

– Janne

 

 

Hirvikoskelle ajaa tovin, lähes kaikkialta, mutta kohisevat kuohut palkitsevat jopa hikisen pyöräilijän. Vesi on avoinna läpi vuoden ja rantakalliolta löytyy paikka evästelylle ihan mihin aikaan vuodesta tahansa.

Pienen matkan päästä löytyy Hirvikosken kyläkauppa, jos vaikka omat eväät unohtuivat matkasta. Pikkuruinen kyläkauppa on perustettu jo vuonna 1906 ja se palvelee kyläläisiä ympäri vuoden. Muihin ruokakauppoihin onkin matkaa noin 20 km, eli oven saranoita kannattaa ahkerasti kuluttaa, jotta kauppa palvelee asiakkaitaan vielä toiset 100+ vuotta. Huom. Kyläkauppa on suljettu!(2018) Toivottavasti uusi kauppias kaupalle vielä löytyy.

Näin kevään korvalla alkaa aurinko lämmittää joen penkereitä ja tuulelta suojaisen paikan löytäessään retkeilijällä on lokoisat oltavat. Olemme käyneet Hirvikoskella lukuisia kertoja, välillä rannalla retkeillen ja Janne muutamia kertoja myös kanootilla kuohuissa meloen. Ruuhkaa alueella harvemmin on ollut ja kaikki halukkaat ovat alueelle hyvin mahtuneet.

Kesällä joukkoon liittyvät kalastajat ja muutaman kerran olemme nähneet kuinka melojat kesyttävät kuohuja kajakeillaan. Ranta, vaikka aika pieni onkin, tarjoaa siis monenlaista hupia ulkona viihtyville.

Hirvikoskella on dokumentoitua historiaa lähes 600 vuoden takaa ja alueelta on löytynyt myös useita kivikautisia asumuksien jäänteitä sekä esineistöä. Lisää historiasta voit lukea vaikkapa täältä. Hirvikoskella on myös oma kyläportaali alueen palveluista, ja se löytyy täältä.

– Saara

Olemme tulleet alas satumaisen kaunista Kymijokea useita kertoja partiokamujen kanssa. Yleensä matkassa on ollut kolme inkkari-kanoottia ilman aukkopeitteitä; kaksi sankaria kussakin kanootissa. Ensimmäinen saapuminen Hirvikoskelle jännitti. Joki teki pyörteitä ja kunnon pauhu kuului jo matkan päähän. Sillä kerralla tultiin kauniisti alas sovittua reittiä, kuivin varustein.

Koski osaa myös yllättää ja on kostonhimoinen. Runsas vesimäärä tekee koskesta kuoppaisen. Tällaiseen koskeen kun laskee inkkarilla huolettomasti, varustepussit avoinna ja peltimuki irrallaan, niin huomaa pian kanootin olevan kuohun pohjalla. Horisontti kääntyy ja sen jälkeen onkin ohjelmassa tavaroiden poimimista Kymijoesta.

Hirvikoski on myös Kymijoen Pyhtään haaran viimeinen kunnon koski ja Kymijoen viimeinen vapaa voimannäytös ennen merta. Hirvikoskella tapaa myös usein viikonloppuisin koskikajakeilla temppuilevia. Paikalliset saattavat ajaa kosken läpi yläjuoksulle moottoriveneellä – hauskaa katseltavaa sekin. Upea paikka.

Sillalle ei kannata missään nimessä pysäköidä. Pysäköintitilaa löytyy runsaasti lähettyviltä. Parkkipaikka löytyy kartan kohteesta A, johon on tässä Google Mapsin linkki (matkapuhelimella avattuna saa näkyviin ajo-ohjeet). Lisäparkkitilaa löytyy Vastilan seuratalon takapihalta (kohde B). Parkkipaikoilta menee useita polkuja rantaan ja joen varrelta löytyy kallioita ja kiviä, joilla löhöillä kauniina kesäpäivänä.

Kohteet näkyvät maastokartalla tästä linkistä.

Alueen muinaisjäännöskartta on nähtävillä täällä.

Tässä hieman fiilisvideota maaliskuulta 2020. Videon lopussa kuvaa myös Hirvivuolteelta.

– Janne

 

 

Tämä juttu on hieman erilainen. Yleensä julkaisemme yhdessä tarinan jostain yhdestä retkikohteesta, mutta tässä tapauksessa kerron metsästä. Pyhtääläisestä metsästä, joka voisi olla missäpäin Suomea tahansa. Tähän juttuun on kerätty kuvia monista metsistä Pyhtään alueella, mutta alkujaanhan ne ovatkin olleet yhtä ja samaa metsää. Tämä on lähinnä kuvamatka metsään, muutamalla pikku tarinalla höystettynä.

Metsän talvi on hiljainen. Lumi vaimentaa ympäröivät äänet ja syvällä metsässä on niin hiljaista, että korviin sattuu. Kuulet vain pompottavan sydämesi sykkeen. Lumipeite on täynnä eläinten jälkiä, mutta harvoin ne vastaan sattuvat. Ryskettä saattaa kuulua pusikosta kun hirvi säntää karkuun tai kun lähempänä jokin isompi lintu lehahtaa lentoon. Ne ovat oikeastaan vain jännittävä lisä tähän nukkuvaan maailmaan.

Susi

Toissa talvena, olin kuvaamassa lumimyrskyä Derin kanssa. Olin kiertänyt useamman kilometrin lenkin metsässä rämpien ja saavuin isolle peltoaukealle. Lumi pöllysi pyörteinä peltoa pitkin ja askeleet katosivat hetkessä tuiskuavaan pakkaslumeen.

Istahdin pellon keskellä kulkevan viepän reunalle ja kaivoin kameran esiin. Otin muutamia kuvia, mutta kamera kastui niin nopeasti että kuvaaminen piti lopettaa lyhyeen. Laitoin kameran takaisin laukkuun ja olin nousemassa ylös, kun huomasin suden jolkottavan reilun sadan metrin päässä minusta ja Deristä. Se ei ollut huomannut meitä, mutta kulki jälkiämme pitkin, kuono maassa ja välillä ympärilleen tähyten. Susi jatkoi matkaansa pellon yli metsään ja minä hilpakkaa kyytiä kotiin, Deri kintereillä. Ei edes harmittanut etten saanut yhtään kuvaa otetuksi, sillä suden näkeminen luonnossa on piirtynyt kyllä verkkokalvoilleni ikiajoiksi.

Keväällä metsä täyttyy äänistä. Purot solisevat, linnut laulavat sydämensä kyllyydestä ja sammakot kurnuttavat äänekkäästi kosiomenoissaan. Luonto herää ja metsässä liikkuminen käy kepeästi. Lehtipuihin kasvaa lehdet kohisten ja muutamassa päivässä tapahtuu jo paljon.

Kesäinen metsä on lämmin ja tuoksuu ihanalta. Metsä pursuilee ja rönsyilee joka suuntaan. Vähän käytetyt polut kasvavat hetkessä umpeen ja vadelmapuskat valloittavat hakatut metsäaukiot.

Syksyn väriloisto enteilee kylmempiä ilmoja ja metsän talviunta. Menen metsään ja kaadun vaahteranlehtien sekaan ihastelemaan metsän ilotulitusta. Kasvoille satavat syyssateen pisarat ovat syksyä parhaimmillaan.

Kiipeän lähivuorelle useamman kerran vuodessa, mutta syksyisin se on lähes pakollista. Pakollista ja niin kamalan haikeaa. Muuttolinnut lentävät kaakottaen pääni ylitse, kerääntyvät kauniisti auroihin kuin itsestään, etsivät kavereitaan ja lopulta suuntaavat lämpimämpiin maisemiin.

Merikotka

Kotimaahan jäävät monet linnut ja yksi niistä on Merikotka. Sellaiseen olen saanut tutustua aika lähituntumalla pariinkin otteeseen. Deri on nimittäin oiva houkutin isojen petolintujen suhteen. Ilmeisesti lampaaksi tuota karvapalloa luulevat.

Joitain vuosia sitten olin juurikin tuolla lähikalliolla katsomassa syysmaisemia ja kuvaamassa upeaa ruskaa. Jossain vaiheessa huomasin kaukana, metsän yllä, jonkin ison linnun kaartelevan kauniisti. Kaivelin kameraa laukusta ihan kaikessa rauhassa ja yhtäkkiä se olikin jo pääni päällä. Merikotka. Siinä jäi kamerasta säädöt ja putket vaihtamatta, kunhan hätäpäissäni räpsäisin edes jonkin todistusaineiston (ei julkaisukelpoinen). Lintu liisi läheltä ja tavoitteli selvästi lentopaistia (Deriä! Minä olisin ehkä liian iso lentopaistiksi)! Minut huomatessaan se kuitenkin katosi yhtä nopeasti horisonttiin kuin oli sieltä ilmaantunutkin.

Mielessäni on edelleen kuva siitä, kuinka lintu nappaisi Derin kynsiinsä ja minä roikkuisin hihnan toisessa päässä kiljuen Merikotkalle kuin hyeena. Upea lintu, ja siivet levitettynä lintumaailman kuninkaallinen, mutta paistit se saa silti hakea jostain ihan muualta.

Menkää metsään. Se tekee hyvää.

-Saara

 

 

 

Kaninpaska. Mitä hassunkurisin nimi pienelle saarelle Hattarjärvellä. Nimensä mukaisesti, tämä pieni saari oli niin pieni, että hädintuskin löysimme saarta rantakaislikon seasta. Olimme kuitenkin ajaneet Hattarjärvelle sen verran pitkän matkan, että jotain kaunista olisi nähtävä. Hiekkatien töyssyyn oli jäänyt myös uskollisen automme pohjapanssari, joten mielialan nostatus oli kohdallaan.

Mikäpä muukaan nostaisi mielialaa yhtä mukavasti, kuin kepeästi nouseva jalka.

Jannella on siitä mahtava luonne, että tulipa vastaan millainen ryteikkö tai ojitettu suoalue tahansa, aina sieltä keskeltä ”saattaa” löytyä jotain mielenkiintoista. Sellaisen syyn takia kannattaa ehdottomasti rämpiä itsensä uuvuksiin. Oma motivaationi löytyy useimmiten jostain ihan muusta. Seuraavaa kertaa varten joudunkin usein tekemään mielikuvaharjoituksia, jossa kuljen kauniin auringonlaskun kultaamaa hiekkarantaa pitkin, paljain jaloin, kohti kaukana hohtavaa pilvilinnaa. Ja valokuvat reissulta on UPEITA!

Tätä ihanaa ryteikköä, siis hoidettua metsää, pitkin jatkoimme noin puoli kilometriä, kohti Vuohijärven suuntaan osoittavaa Puntinsaaren kärkeä. Aivan kärjen tuntumassa maasto muuttui hieman helpommaksi kulkea ja kalliot avautuivat Vuohijärvelle.

Reissukoiramme Deri alkoi pikkuhiljaa väsyä. Pakkasta oli reippaasti ja 12 vuoden ikä painaa jo hieman vanhuksen hartioilla. Osan matkasta Deri kulkikin Jannen sylissä, jotta jaksoi taas jatkaa matkaa.

Kiersimme Puntisaarta rantoja pitkin ja sukelsimme ennen asumuksia takaisin metsän siimekseen. Muutaman nuotiopaikan ja rantautumiskohdan lisäksi Puntinsaari tarjosi lähinnä rauhallisen ja syrjäisän retkeilymaaston, jonne menemme ehkä seuraavan kerran kesällä. Kalliot vedenrajassa olivat paikoin jään peitossa, joten uimamahdollisuudet jäivät myös kartoittamatta. Saaliiksi tältä reissulta jäi siis reipas reisitreeni ja muutama valokuva rantakaislikosta.

-Saara

Google tarjoilee järkevää ajo-opastusta vain kohtaan A saakka. Tässä on tuo Google Mapsin linkki (matkapuhelimella avattuna saa näkyviin ajo-ohjeet). Google Mapsiin on piirretty reitti Klåsarön voimalalta kohtaan A. Puntinsaarelle voi toki ajaa myös lännestä, Strömforsin kautta. Auton voi ajaa aina kohtaan B saakka, mutta sinne Google Mapsin opastuskyky ei yllä.

Kohdasta B voi kiertää rantaan ja edetä rannan tuntumassa. Aivan rannassa on helpompi kulkea, niemen kärjen keskiosassa lojuu sikin sokin harvennuspuuta. Niemen kärki ja kohdan C viereinen avokallio on varmasti mukava kesällä. Takaisin tuolta kannattaa kävellä kohtaan D, tien kääntöpaikalle, josta polkuja pitkin on helppo kävellä takaisin kohtaan B. Reitti on lyhyt, vain n. 3 km.

Kohteet näkyvät maastokartalla tästä linkistä.

– Janne