Tämä juttu on hieman erilainen. Yleensä julkaisemme yhdessä tarinan jostain yhdestä retkikohteesta, mutta tässä tapauksessa kerron metsästä. Pyhtääläisestä metsästä, joka voisi olla missäpäin Suomea tahansa. Tähän juttuun on kerätty kuvia monista metsistä Pyhtään alueella, mutta alkujaanhan ne ovatkin olleet yhtä ja samaa metsää. Tämä on lähinnä kuvamatka metsään, muutamalla pikku tarinalla höystettynä.

Metsän talvi on hiljainen. Lumi vaimentaa ympäröivät äänet ja syvällä metsässä on niin hiljaista, että korviin sattuu. Kuulet vain pompottavan sydämesi sykkeen. Lumipeite on täynnä eläinten jälkiä, mutta harvoin ne vastaan sattuvat. Ryskettä saattaa kuulua pusikosta kun hirvi säntää karkuun tai kun lähempänä jokin isompi lintu lehahtaa lentoon. Ne ovat oikeastaan vain jännittävä lisä tähän nukkuvaan maailmaan.

Susi

Toissa talvena, olin kuvaamassa lumimyrskyä Derin kanssa. Olin kiertänyt useamman kilometrin lenkin metsässä rämpien ja saavuin isolle peltoaukealle. Lumi pöllysi pyörteinä peltoa pitkin ja askeleet katosivat hetkessä tuiskuavaan pakkaslumeen.

Istahdin pellon keskellä kulkevan viepän reunalle ja kaivoin kameran esiin. Otin muutamia kuvia, mutta kamera kastui niin nopeasti että kuvaaminen piti lopettaa lyhyeen. Laitoin kameran takaisin laukkuun ja olin nousemassa ylös, kun huomasin suden jolkottavan reilun sadan metrin päässä minusta ja Deristä. Se ei ollut huomannut meitä, mutta kulki jälkiämme pitkin, kuono maassa ja välillä ympärilleen tähyten. Susi jatkoi matkaansa pellon yli metsään ja minä hilpakkaa kyytiä kotiin, Deri kintereillä. Ei edes harmittanut etten saanut yhtään kuvaa otetuksi, sillä suden näkeminen luonnossa on piirtynyt kyllä verkkokalvoilleni ikiajoiksi.

Keväällä metsä täyttyy äänistä. Purot solisevat, linnut laulavat sydämensä kyllyydestä ja sammakot kurnuttavat äänekkäästi kosiomenoissaan. Luonto herää ja metsässä liikkuminen käy kepeästi. Lehtipuihin kasvaa lehdet kohisten ja muutamassa päivässä tapahtuu jo paljon.

Kesäinen metsä on lämmin ja tuoksuu ihanalta. Metsä pursuilee ja rönsyilee joka suuntaan. Vähän käytetyt polut kasvavat hetkessä umpeen ja vadelmapuskat valloittavat hakatut metsäaukiot.

Syksyn väriloisto enteilee kylmempiä ilmoja ja metsän talviunta. Menen metsään ja kaadun vaahteranlehtien sekaan ihastelemaan metsän ilotulitusta. Kasvoille satavat syyssateen pisarat ovat syksyä parhaimmillaan.

Kiipeän lähivuorelle useamman kerran vuodessa, mutta syksyisin se on lähes pakollista. Pakollista ja niin kamalan haikeaa. Muuttolinnut lentävät kaakottaen pääni ylitse, kerääntyvät kauniisti auroihin kuin itsestään, etsivät kavereitaan ja lopulta suuntaavat lämpimämpiin maisemiin.

Merikotka

Kotimaahan jäävät monet linnut ja yksi niistä on Merikotka. Sellaiseen olen saanut tutustua aika lähituntumalla pariinkin otteeseen. Deri on nimittäin oiva houkutin isojen petolintujen suhteen. Ilmeisesti lampaaksi tuota karvapalloa luulevat.

Joitain vuosia sitten olin juurikin tuolla lähikalliolla katsomassa syysmaisemia ja kuvaamassa upeaa ruskaa. Jossain vaiheessa huomasin kaukana, metsän yllä, jonkin ison linnun kaartelevan kauniisti. Kaivelin kameraa laukusta ihan kaikessa rauhassa ja yhtäkkiä se olikin jo pääni päällä. Merikotka. Siinä jäi kamerasta säädöt ja putket vaihtamatta, kunhan hätäpäissäni räpsäisin edes jonkin todistusaineiston (ei julkaisukelpoinen). Lintu liisi läheltä ja tavoitteli selvästi lentopaistia (Deriä! Minä olisin ehkä liian iso lentopaistiksi)! Minut huomatessaan se kuitenkin katosi yhtä nopeasti horisonttiin kuin oli sieltä ilmaantunutkin.

Mielessäni on edelleen kuva siitä, kuinka lintu nappaisi Derin kynsiinsä ja minä roikkuisin hihnan toisessa päässä kiljuen Merikotkalle kuin hyeena. Upea lintu, ja siivet levitettynä lintumaailman kuninkaallinen, mutta paistit se saa silti hakea jostain ihan muualta.

Menkää metsään. Se tekee hyvää.

-Saara