Olen tavannut suomalaisia, jotka eivät olleet koskaan käyneet meren rannalla. Kun he vihdoin näkivät meren, se oli kuin matka toiseen todellisuuteen. Niin paljon vettä! he huudahtivat. Pyhtäällä taas kukaan ei voi välttyä meren vaikuttavuudelta. Meille meri on niin tavallinen näky, että siihen ei edes juurikaan kiinnitä huomiota. Siinä se on, kivinen rannikko ja paljon lievästi suolaista vettä.

Itämeri on meille rakas ja lähes jokainen on sen hyvinvoinnista kiinnostunut. Itämeren hyvinvoinnista onkin syytä olla kiinnostunut, sillä se on koko pallomme saastunein meri! Ihminen omilla toimillaan saastuttaa Itämerta mm.maa- ja metsätalouden päästöillä, runsaalla laivaliikenteellä sekä yksilötasolla, ihan vain jättämällä roskiaan laineiden kuljetettavaksi. Sinilevän lisääntyminen on yksi merkki siitä, että meremme voi huonosti. Myös kaloista ja linnuista löytyvä muovijätteen määrä kasvaa vuosi vuodelta.

Pyhtääläisille Itämeren aallot ovat antaneet niin elantoa kuin mahdollisuuden virkistäytymiseen. Se on ollut myös tärkeä kulkureitti niin ulkomaille kuin kotimaan kohteisiin aina ammoisista ajoista alkaen. Monella pyhtääläisellä on sekä asunto että kesäpaikka meren äärellä. Saaristoon täytyy maakravunkin päästä edes kerran kesässä. Vaikka sitten tuurilla, jos ei omaa venettä ole.

Itämeren historia ulottuu noin 500 – 600 miljoonan vuoden taakse. Silloin ensimmäinen kuoppa Itämeren altaasta painautui kallioiseen maaperäämme. Lopullinen pohjan muoto Itämerelle muokkautui viimeisen jääkauden aikana, jolloin mannerjää vetäytyi Suomen päältä ja mennessään hioi viimeisetkin notkelmat kohdilleen. Kymmenientuhansien vuosien varrella tapahtuneet muutokset, niin maan painumisen kuin kohoamisenkin seurauksena, sekä jäätikön sulamisvesistä aiheutuneet tulvat muokkasivat rantojamme nykyisen kaltaisiksi. Nykyinen Itämeremme on noin 3000 vuotta vanha ja sen murtovesi sisältää suolaa vain noin kolmasosan valtameriin verrattuna. ”Meren kansan” on täytynyt vuosituhansien varrella tapahtuneiden muutosten myötä sopeutua esimerkiksi veden vaihtumiseen suolaisesta makeaan, useammankin kerran. Näistä muutoksista sinnikkäin selviytyjä on kilkki, joka muutti Itämereen jo jääkauden loppupuolella, eli noin 9000 vuotta sitten.

” Olimme jälleen kerran katsoneet kartasta umpimähkään vain mielenkiintoisen näköisen paikan ja suunnanneet tutkimusretkemme sinne. Kuljimme kartalla käyrää 20 mpy (meren pinnan yläpuolella) ja tulimme umpimetsän siimeksestä loivalle hiekkaharjurinteelle. Kasvillisuus ei ollut enää niin peittävää kuin metsässä. Ensin näin vain yhden pienen kuopan rinteen reunalla. Hetken päästä toisen ja pienen matkan päässä jo kolmannen. Kun silmät tottuivat matalan kasvillisuuden muokkaaman maaperän muotoihin, huomasin samanlaisia kuoppia tasaisin välimatkoin reilut toistakymmentä. Olin innoissani. Mielikuvitukseni sai siivet ja pian alhaalla rinteessä jo loiskui muinaismeri ja siellä kalastajien juuri matkaan lähtevät ruuhet. Rannalla nuorimmat onkivat ja katselivat valmisteluja kivillä keikkuen. Hieman ylempänä rinteessä oli valtava kivi, jonka rannanpuoleista kylkeä koristivat nokiset liekkien nuolemat jäljet. Näin sen ympärille illan hämärtyessä kerääntyneet ihmiset paistamassa kalaa ja kertomassa päivän tapahtumista. Näin koko rinteen kivikautisen asuinpaikan yksityiskohtineen. Paikka alkoi elää. Mistä suunnasta aurinko paistoi ja mikä oli vallitseva tuulensuunta? Olivatko kuopat heimon nuorien miesten kesä-ajan asuinkuoppia? Missä olisi ollut talviasumus koko heimon tarpeisiin? Kuinka syvä ja leveä uoma tässä kohdassa olisi ollut, nyt jo sisämaassa ja keskellä isoja metsäalueita? Kuinka kaukana olisi ollut vastaranta?

Lopulta selvisi että museovirasto ei ollut mielikuvitukseni kanssa aivan samaa mieltä. Sain kuitenkin itselleni yhden hienon reissun jonka mielikuvitukseni teki todeksi. ”

Jääkauden vaikutukset näkyvät ja tuntuvat vielä tänäkin päivänä. Vaikka maaston muodot ovatkin jo kohdallaan ja niitä voi ihastella esimerkiksi rantojemme upeina silokallioina, maa kohoaa silti edelleen. Kolme kilometriä paksun mannerjään alla puristuksissa ollut laatta kohoaa Pyhtään kohdalla noin 2-3 mm vuodessa. Pohjoisessa kohoaminen on nopeampaa, noin 9 mm vuodessa ja muutaman tuhannen vuoden kuluttua Perämeri onkin jo muuttunut valtavaksi järveksi. Vaasan kohdalta tällöin umpeen kuroutuva Merenkurkku muodostaa Perämerestä Euroopan suurimman sisäjärven, Peräjärven.

Jos loikkaamme nykypäivään ja siihen, kuinka Itämeren historia vaikuttaa elämäämme tänään. Erityisesti siihen, missä liikumme, miten ja millaisia kohteita nämä Itämeren eri vaiheet meille nyt tarjoavat.

Alueet jotka joskus ovat olleet meren peitossa, ovat nykyään selvimmin nähtävillä vaikkapa peltoaukeina. Esimerkiksi Heinlahden kylä ja sen pellot ovat olleet pääosin veden vallassa vielä 2000 vuotta sitten. Hups. Ihmekös kun peltoaukeilla tulvii. Munapirtin saaristo on ollut ulkomerta ja aivan pieneksi pirstaloitunutta vielä 3000 vuotta sitten. Valkmusassa sen sijaan Kananiemenharju on ollut pieni ja kapea kannas keskellä merta noin 5000 vuotta sitten. Jokien paikat taas löytyvät nykyisen luontomme jyrkistä kuruista, joiden pohjalla saatat edelleen nähdä pienen puron lirisevän jonnekin suurempien vesien suuntaan. Itse tutkailen retkillä jatkuvasti ympäristön muotoja myös esihistorian näkökulmasta, sillä mikroilmastot ja erilaiset ilmiöt kertovat tarinoita vuosituhansia taaksepäin.

” Kuljimme pientä metsäneläinten muokkaamaa polkua, joka laski jyrkästi kallionpintaa alaspäin, kohti vielä näkymätöntä pohjaa. Puut ympärillä olivat sekametsää, siellä täällä oli isoihin kallionpainaumiin kerääntynyttä vettä ja niissä suolle tyypillistä kasvillisuutta. Muualla kasvoi käkkäräisiä mäntyjä ja kanervaa. Mitä lähemmäs pohjaa pääsimme, sitä tiheämpää oli kasvillisuus. Jopa niin tiheää, että valokin katosi lähes olemattomiin. Saniaisia ja laihan varren varassa tuulessa hiljaa huojuvia koivuja, pitkää heinää ja liukasta sammalta. Ilman kosteus nousi ja tuntui kylmältä. Ylempänä kalliolla oli ollut kuumaa ja aurinkoista. Rinne siellä oli hehkunut keskikesän lämpöä. Pohjalla. Kapea, ehkäpä noin 2 metriä leveä uoma, joka hohkasi hyytävää kylmää. Kivien lomassa lirui pieni vesipuro kohti jotain suurempaa, yhdistyäkseen kaltaistensa kanssa myöhemmin yhä uudestaan ja uudestaan. Päätyen kaikki lopulta Itämeren aaltoihin. Heti pohjan jälkeen kallionseinämä nousi jälleen jyrkkänä kohti taivasta. Askel askeleelta kosteus kaikkosi ja valo lisääntyi. Lämpö valtasi luut ja ytimet.

Kotiin päästyämme halusin nähdä paikan kartalta. Se oli pitkä painanne kahden pitkänomaisen kallion välissä. Nostimme vedenkorkeutta ja sininen väri valtasi kartan vanhoja uomia, painanteita, lahtia ja suoalueita. Kyseinen kuru oli ollut yksi uoma nykyisen Kymijoen valtaville vesimassoille joskus tuhansia vuosia sitten. ”

Ihmiset ovat asuttaneet samoja hyväksi havaittuja paikkoja tuhansia vuosia. Vesistö ja helppokulkuinen maasto ovat olleet tärkeitä kriteereitä asuinpaikan valinnassa. Kuivana pysyvä asumuksen paikka, kulkureitit ja tienpohjat ovat pysyneet samoina sukupolvista toiseen. Kivikauden loppupuolelta, kun maanviljely tuli metsästys – ja keräilytalouden rinnalle, alkoivat ihmisetkin asettua aloilleen. Siihen saakka pienet heimoyhteisöt muuttivat paikasta toiseen ruuan ja sopivan asuinpaikan perässä.

Pyhtääläinen nykypäivän asukas nauttii luonnosta. Hän on muuttanut Pyhtäälle puhtaamman luonnon perässä ja siksi, että tilaa hengittää on täällä enemmän kuin kaupungissa. Hän saattaa myös olla sukutilansa perijä, eikä siten edes voisi kuvitella elämää Pyhtään ulkopuolella. Hän on joko meri-ihminen tai metsä-ihminen. Tai hieman molempia. Hän nipistää palveluista ollakseen lähellä luontoa ja viettää lomansa istumalla mökkinsä rantakalliolla, Pyhtäällä toki sekin. Vaihtoehtoisesti hän kykkii vapaa-aikansa metsässä keräämässä kaiken mitä luonto hänelle tarjoaa. Jos hän ei saa elantoaan kasaan omalla tontilla työskennellen, hän matkaa todennäköisesti johonkin naapurikunnista palkkatyönsä perässä. Kulttuuritarjonnaksi riittää oman kylän menovinkit tai sitten heitetään kumisaappaat kuistin nurkkaan ja lähdetään ihan isolle kirkolle saakka rilluttelemaan.

Edelleen täällä seutuvilla on paljon luonnosta ruokaansa kerääviä. Metsästys, kalastus ja maanviljely sekä puutarhanhoito, sienestys ja marjastus. Monella on vene, kanootti tai kajakki jolla liikutaan ainakin vapaa-ajalla. Mökiksikin riittää aika alkeellisilla mukavuuksilla varusteltu rakennus ja nuotiolla istutaan niin perheen kuin ystävienkin seurassa pitkää kesäiltaa kuunnellen. Ollaanko me nyt sitten kuitenkaan niin erilaisia kuin ennen meitä näillä rannoilla asuneet?

Ainakin Itämeren rannat ja saaristo antavat meille myös viihdearvoa. Juuri sitä vapaa-ajan vaihtoehtoa, josta aiemmat esivanhempamme eivät ehkä niin osanneet nauttia. Selviytyä piti, ei siinä maisemia ihasteltu huvin vuoksi. Nyt me voimme tehdä juuri sitä. Ihastella maisemia ja retkeillä heidän jättämissään jalanjäljissä. Kohteita löytyy Pyhtäältä monen tuhannen vuoden ajalta. Strukan kalliot, Kiviniemen Inkatemppeli, Heinlahden Kokkovuori ja Santoinvuoret ja Degerbergetin luolat. Näissä paikoissa huokuu historian havina, jokaisessa toki hieman eri tavalla. Kaikkien tapahtumat myös liittyvät Itämeren vaiheisiin jollakin tavalla. Nykyään jo hyvinkin pitkällä sisämaan puolella olevilla kohteilla saattaa olla mielenkiintoisia tarinoita kerrottavanaan ajasta, jolloin suolainen merivesi vielä hiveli sen rantaa.

Luonnossa kulkiessa vanhat merenrannat erottuvatkin selvästi maastosta. Ne ovat kivikkoisia, pitkin metsää luikertelevia, yleensä aika kapeita mutta vaikeakulkuisia kaistaleita. Pyhtään kohdalla ne löytyvät helpoiten kartasta korkeuskäyrältä 20. Näiden vanhojen merenrantojen läheisyydestä löytyvät myös kivikautiset asuinpaikat. Asuinpaikkojen bongaamiseen harjaantuu ja tässä yksi hauska tarina sellaisesta.

” Tarvoimme pienessä marraskuisessa lumisateessa ristiin rastiin Makkarsaaren metsiä. Tunteja kului. Keräsimme kohmeisia sieniä, kolusimme ojanpohjia ja etsimme luolia. Kotiinpäin kulkiessamme sanoin Jannelle erään rinteen kohdalla, että jos olisin kivikauden ihminen, niin juuri tuohon asettuisin asumaan. Kotona katsoin karttaa tarkemmin ja juuri siinä kohdassa oli kuin olikin kivikautinen asuinpaikka! Kivikaudella tuo, nyt aivan keskellä metsää, kaukana isoista vesistä oleva sammaleinen rinne, on ollut kalaisalla merenrannalla! Loistava paikka asua siis. Sen jälkeen Janne on aina kysynyt mitä mun sisäinen luolaihminen sanoo kustakin paikasta… ”

Toivottavasti tämä pitkä ja hieman polveilevakin ajatuksenjuoksumme Itämerestä, sen entisistä ja nykyisistä rantapaikoista, innostaa teitä reissuillanne valitsemaan uusia kohteita ja löytämään retkistä aivan uusia ulottuvuuksia myös historian ja esihistorian näkökulmista.

Retkiterkuin, Saara ja Janne

Kuvat ovat perheidemme albumeista useiden vuosien varrelta. Niiden käyttö ilman lupaa on ehdottomasti kielletty. All rights reserved.